Kaupunkien kilpailukyvyn, uudistumiskyvyn, älykkyyden ja innovatiivisuuden rinnalle on viime vuosina noussut uusi termi elinvoima. On siirrytty elinkeinopolitiikasta laajempaan elinvoimapolitiikkaan. Kaupungit tekevät elinvoimastrategioita ja Kuntaliiton hankkeessa opetellaan johtomaan elinvoimaa. Sitra toteutti joitakin vuosia sitten laajan Suomen elinvoiman lähteet –hankkeen ja on myöhemmin järjestänyt erinomaisia Elinvoima-foorumeita. Olen luvannut mennä lähitulevaisuudessa puhumaa aihepiiriä käsittelevään tilaisuuteen ja siitä kiinnostus elinvoimakäsitteen mahdolliseen uutuusarvoon, nimenomaan kaupunkien näkökulmasta.

Signe Jauhiainen ja Janne Huovari toteavat Kuntarakenne ja alueiden elinvoima –raportissaan, että alueen elinvoimaan vaikuttavat sijainti, etäisyys keskuksista ja läheisen keskuksen koko. Elinvoimaa ovat myös inhimillinen pääoma, sosiaalinen pääoma, yrittäjyys ja avoimuus erilaisuudelle. Sen sijaan taantuminen uhkaa alueita, joiden talous nojaa pääomaintensiiviseen teollisuuteen ja luonnonvaroihin.[1] Sitra on astetta runollisempi: ”Elinvoima on sanana orgaaninen ja lähellä energiaa ja vitaalisuutta. Elinvoima on olemassa kaikkeen vaikuttavana henkenä, tekemisen meininkinä. Elinvoima ei ole staattinen tila, vaan liikettä ajassa ja kontekstissa. Siten se on dynaaminen käsite”[2].

Minkälainen kaupunki on elinvoimainen? Kasvu pikemminkin kuin väen väheneminen liittyy elinvoimaan. On se sitten syntyvyyden enemmyyttä tai muuttovoittoa, mutta myös vetovoimaa vierailijoiden ja investointien suhteen. Tekemisen meininki ja energia tarkoittavat kykyä tarttua haasteisiin ja saada tuloksia aikaan, se on eräänlaista toteutusvoimaa. Inhimillinen pääoma lisääntyy koulutuksessa ja vuorovaikutuksessa. Vuorovaikutus, erityisesti uuden luomisen kannalta tärkeä kasvokkainen vuorovaikutus, edellyttää inhimillistä tiheyttä ja sosiaalisia tiloja ideoiden vaihdolle.

Evolutionäärisen taloustieteen isä Joseph Schumpeter nosti jo 1930-luvulla yrittäjän keskeiseen rooliin talouden uudistajana, innovaattorina ja luovan tuhon synnyttäjänä. Ja aina varsinkin talouden notkahtaessa meillä huudetaan yrittäjät apuun, muina aikoina ollaan tyytyväisiä kun korporaatiot ja julkinen sektori työllistävät.

Jauhiainen ja Huovari puhuvat sijainnista ja etäisyydestä keskuksiin. Ehkä parempi sana kuvaamaan rakennetekijöitä on saavutettavuus, sisäinen ja ulkoinen, mitä korosti ja Åke Andersson kirjoittaessaan 1980-luvulla luovista kaupungeista. Richard Florida korosti avointa ilmapiiriä, jota hän mittasi ikonisella gay-indeksillä. Avoimen ilmapiirin ohella tärkeä käsite on monimuotoisuus, jolla voidaan viitata elinkeinorakenteeseen, julkisen palvelutuotannon muotoihin tai erilaisiin näkemyksiin ja mielipiteisiin.

Innovatiivisuus on niin kulunut ilmaus – ymmärsin tämän viimeistään siinä vaiheessa kun TV:ssa mainosettiin shampoota innovatiiviseksi – että sen sijaan voidaan puhua vaikka kokeilukulttuurista, joka rohkaisee etsimään uusia ratkaisuja. Elinvoimaisuutta on myös jonkinlainen ”edge” eli särmikkyys tai omaperäisyys.

Itse asiassa yllä kuvatut ominaisuudet ikää kuin ilmentävät elinvoimaa, jos hyväksymme Sitran muotoilun siitä, että pohjimmiltaan elinvoima on kaikkeen vaikuttavaa henkeä. World Economic Forum ei ainakaan vielä rankkaa maita tai kaupunkeja elinvoiman perusteella, mikä on oikein hyvä. Kaiken ei tarvitse olla mitattavaa, tässä tapauksessa riittää, että tunnistamme elinvoimaa kuvaavat ominaisuudet ja pystymme kehittämään niitä ja siten vahvistamaan elinvoimaa.

[1] http://www.sitra.fi/julkaisut/muut/Elinvoimainen%20Suomi.pdf

[2] http://www.sitra.fi/julkaisut/muut/Elinvoimainen%20Suomi.pdf