Keskustelu Helsingin asuntopolitiikan ikuisuusaiheesta – keskipinta-alavaatimuksesta – on viime aikoina aktivoitunut eräiden rakennusliikkeiden johtajien huomautettua sen haitallisista vaikutuksista. Itse vaatimuksen muodot ovat muuttuneet vuosien saatossa. Esimerkiksi Vallilan Konepajan alueelle kaavamääräyksissä on vaatimus asuntojen 75 neliön keskipinta-alasta. Alueelle rakennetaan vielä 800 asuntoa eli se vaikuttaa pitkään. Uudessa asuntopolitiikassa vaatimus on kuvattu siten, että uusissa vapaarahoitteisissa kerrostaloissa 40-50% asuntorakennusoikeudesta on toteutettava perheasuntoina, joissa on oltava kaksi makuuhuonetta, loput asunot voivat olla minkäkokoisia hyvänsä.
Kysyntä Helsingissä kohdistuu yksiöihin, kaksioihin ja pieniin kolmioihin. Tämä on ymmärrettävää, koska asuntokunnista 50 prosenttia on yhden henkilön talouksia ja 30 prosenttia kahden henkilön talouksia. Vaikka lapsiperheetkin ovat taas ja onneksi löytäneet Helsingin, muuttajissa on paljon kaikkien maailman metropolialueiden tapaan opiskelijoita, työuraansa aloittelevia sinkkuja ja nuoria pareja.
Rakennuttajat, joilla on suora tuntuma asiakkaisiin, haluaisivat tehdä enemmän pieniä asuntoja eli vastata markkinoiden tarpeisiin. Niiden ohella täytyy rakentaa koko ajan suuria asuntoja, joiden myynti on selvästi hitaampaa. Koska kukaan taloudellisesti vastuullinen toimija ei voi rakentaa varastoon kovin suuria määriä isoja asuntoja, niiden myyntivauhti määrää myös kysytympien asuntojen tuotantotahdin. Tämä taas ylläpitää asuntopulaa ja varmistaa, että hinnat nousevat.
Väitteet siitä, että pienten asuntojen rakennuttaminen olisi kannattavampaa kuin suurien parempine neliöhintojen vuoksi ei pidä paikkaansa. Suureen 120 neliön asuntoon tehdään keittiö, pesutilat ja toinen WC. Neljään 30 neliön asuntoon tehdään 4 keittiötä ja neljät pesutilat sekä WC:t eli suuria asuntoja on edullisempi rakentaa. Pienempien asuntojen rakentaminen on parempaa liiketoimintaa vain siksi, että niille on kysyntää.
Keskipinta-alavaatimusta perustellaan sillä, että kaupunkiin halutaan lapsiperheitä. En ole nähnyt mitään tilastoa siitä, että minkälaiset kotitaloudet asuvat viime vuosina rakennetuissa ”perheasunnoissa”. Asuuko niissä varakkaita sinkkuja, dinkkuja vai monilapsisia perheitä? Entä mikä on lapsiperhe? Tarkoitetaanko tässä yhteydessä lapsiperheellä yksinhuoltajaäidin (useimmiten ovat äitejä) ja yhden lapsen perhettä. Vai onko lapsiperhe perinteinen kahden vanhemman ja kahden lapsen ydinperhe? Entä mistä Helsingin kaupunginvaltuusto (se viime kädessä linjauksista päättää) tietää mitä nämä lapsiperheet haluavat ja mistä ovat valmiita maksamaan ja ylipäätään kuinka paljon haluavat rahaa asumiseensa käyttää?
Asun perheeni kanssa Taka-Töölössä. Meidän vanhan kerrostalon kahdessa suurimmassa asunnossa asuu kahden vanhemman ja yhden teini-ikäisen perhe. Talon useissa kaksioissa asuu useita yhden tai kahden pienen lapsen ja kahden vanhemman perheitä, joissain myös koira. Nämä perheet saisivat asuntonsa hinnalla ”perheasunnon” jostakin edullisemmalta alueelta, mutta he haluavat asua keskustamaisessa ympäristössä, jossa kaikki tarvittavat asiat ovat lähellä. Olen kutsunut tätä ilmiötä keskustoitumiseksi ja se on selkeä elämäntapavalinta. Haluaako Helsinki estää tällaiset valinnat keskipinta-alavaatimuksellaan? Hieman kärjistäen sitä voisi verrata pizzeriaan, jonka pitäisi viranomaismääräysten perusteella paistaa yksi perhepizza aina kahta normaalikokoista kohden.
Ymmärrän sen, että päättäjillä on tässä hyvä ja vilpitön pyrkimys, mutta se on kääntynyt itseään vastaan. Asumisen tarpeet ja toiveet ovat yhä monimuotoisempia ja joka tapauksessa ihmiset tekevät omia valintojaan. Lapsiperheitäkään ei voi oikein asuttaa, vaan hekin tekevät ratkaisunsa omista lähtökohdistaan. Sinkkujakaan ei oikein voi määrätä lapsiperheitä perustamaan, koska perheenperustamispäätökseen vaikuttavat muutkin asiat kuin kaavamääräykset.
Jos kaupunkiin halutaan lisää lapsiperheitä, pitäisikö silloin miettiä mitkä tekijät ovat heidän kannaltaan kiinnostavia. Koulun ja päivähoidon pedagogiset vaihtoehdot, lähellä sijaitsevat harrastusmahdollisuudet tai terveyspalvelut. Helsingissä noin 60 prosentilla alle 18-vuotiaista on sairauskuluvakuutus. Minusta se kertoo siitä, että julkisen terveydenhuollon toimivuuteen ei luoteta. Niin on meilläkin. Joitain vuosia sitten tyttärellemme kysyttiin lääkäriaikaa omalta terveysasemalta. Vastaus oli, että kolmen viikon päästä voi soittaa uudelleen, jolloin voi saada ajan parin viikon päähän. Onneksi on vakuutus, joten vaiva hoidettiin privaatisti kuntoon päivän varoitusajalla.