Luovien kaupunkien jälkeen hallitsevaksi kaupunkien kehittämisen muodiksi ovat nousseet älykkäät kaupungit, englanniksi smart cities. Mukana rintamassa ovat ICT-yritykset, yhteiskuntakyberneetikot, sosiaalisen median entusiastit ja energiatehokkuuden saarnaajat, kukin ryhmä vähän eri lähtökohdista. Jonkin verran epäselväksi on jäänyt mitä älykkäällä kaupungilla oikeastaan tarkoitetaan.

New Yorkin yliopiston senioritutkija Anthony Townsend käsittelee viime vuonna julkaistussa Smart City: Big data, civic hackers and the quest for a new utopia –teoksessaan tematiikkaa monipuolisesti ja terveen kriittisesti. Esimerkkejä hän on kerännyt ympäri maailmaa. Laajaa kirjaa on vaikea tiivistää muutamaan asiaan, mutta ennen kaikkea Townsend korostaa ihmislähtöistä ruohonjuuritason näkökulmaa ja suhtautuu epäillen kokonaisvaltaisiin ”city operational systems” –ajatuksiin. Näistä esimerkkeinä hän mainitsee IBM:n toteuttamat järjestelmät Rio de Janeiroon sekä Oregonin Portlandiin. Portlandin yli 3000 yhtälöä sisältävä järjestelmä pystyi Townsendin mukaan havaitsemaan selvän korrelaation ylipainoisuuden vähentämisen ja pyöräilyä edistävän toimintapolitiikan välillä.

Townsend tuntee hyvin myös kaupunkisuunnittelun historiaa ja analysoi Etelä-Korean lippulaivan, Songdon, kehittämistä kiinnostavasti. Hän päätyy siihen, että se on moderni sovellus Ebenezer Howardin puutarhakaupungin ideasta. Niin sympaattiselta kuin Howardin idea meistä tuntuukin, tosiasiassa se perustuu suunnittelijan ylivoimaiseen näkemykseen siitä mikä on kansalaiselle hyväksi. Songdossa vierailleena voin todeta, että kokonaisvaltaisuutta siinäkin on nähtävissä, vaikkakin toteutuksen voima herättää kunnioitusta.

Laajan ja monipuolisen analyysinsä Townsend kiteyttää älykkään kaupungin suunnitteluohjeiksi. Sivumennen sanoen tämä on yksi amerikkalaistutkijoiden hyveistä: toisaalta, mutta toisaalta jaarittelujen sijaan he uskaltavat myös ottaa kantaa. Ensinnäkin on ymmärrettävä, että älykkyys on vain väline tai ominaisuus, ei itsessään päämäärä, ja aina on kysyttävä mitä lisäarvoa se todella luo. Toinen ohje on erityisen mielenkiintoinen: sen mukaan yhteisöomisteinen (community-based) laajakaista on paras paikallinen investointi. Meilläkin on virinnyt keskustelu siitä pitäisikö laajakaistan olla peruskansalaisoikeus, nyt siihen tulee arvovaltaista tukea. Onko laajakaista siis osa kaikille kuuluvaa perusinfrastruktuuria, kuten tiet ja kadut?

Kaupunkeja Townsend kehottaa rakentamaan operaatiojärjestelmien sijaan joustavia verkkoja, jotka ovat rajapinnoiltaan avoimia ja joita voidaan uudistaa vaiheittain. Harmillisesti hän on jättänyt analysoimatta suomalaisen terveydenhuollon tietojärjestelmäkehityksen. Erilaisiin päätöksenteon tukijärjestelmiin hän kannustaa luomaan riittävää läpinäkyvyyttä, jotta voidaan arvioida myös mallin oletusten kohdallisuutta.

Think globally, act locally –sanonnan Townsend kääntää muotoon Build locally, trade globally eli sovelluksia kannattaa kehittää järjellisessä mittakaavassa käyttäjien kanssa ja vasta sitten levittää niitä. Loppuun nostaisin vielä kaupunkien moniulotteiseen luonteeseen liittyvän näkökulman eli että älykkäiden kaupunkien kehittämisessä eri riitä, että tiimissä on erilaista osaamista vaan että ”designerien” täytyy kyetä ajattelemaan useamman osaamisalueen näkökulmasta (transdisciplinary). Ei siis riitä, että on tiimissä on monta smartia henkilöä, vaan näiden jokaisen pitää osata ajatella smartisti.