Tapahtumallisuus nousee kaupunkien kehittämisen keskiöön? Hallitseva kaupunkien taloudellisen kehittämisen malli Suomessa on viimeiset kolmekymmentä vuotta perustunut teknologiseen innovaatioon, teolliseen tuotantoon ja tavaroiden liikkumiseen eli vientiin. Teknologiakeskuksia, klustereita ja innovatiivisia toimintaympäristöjä on kehitetty tarmokkaasti. Tuotannon siirtyminen lähelle asiakkaita erityisesti Aasiaan sekä liiketoiminnan arvoverkkojen rakentuessa ja uudelleen muotoutuessa globaalisti, on ryhdytty kehittämään elämyksellisyyteen ja ihmisten liikkumiseen perustuvia arvonluonnin muotoja.

Yhdysvaltalainen tutkija Doreen Jakob on tutkinut tapahtumallistumiseksi (eventifacation) kutsumaansa ilmiöitä. Taustalla on jo 1990-lopulta peräisin oleva ajatus elämystaloudesta, jossa asiakas on vieras ja myyjä järjestäjä. Ilmiön ensimmäistä vaihetta Jakob nimittää festivalisaatioksi, jolle tunnusomaista ovat suuret kaupunkifestivaalit, maailmanäyttelyt, urheilukilpailut kuten olympialaiset sekä panostukset konserttitaloihin, urheiluareenoihin ja taidemuseoihin. Pyrkimyksenä on siis vahvistaa paikan imagoa ja vauhdittaa taloutta. Hyvä esimerkki tästä kehitysvaiheesta on Helsingin Guggenheim –hanke tai Tampereen Keskusareena.

Jakob kuitenkin väittää, että nyt ollaan jo siirtymässä seuraavaan vaiheeseen, tapahtumallistumiseen. Siirrytään suuresta mittakaavasta pienempään mittakaavaan, pienimuotoisiin tapahtumiin kuten gallerioiden avajaisiin tai katuperformansseihin. Tapahtumat ovat pikemminkin paikallisia ja laajemman joukon aikaansaamia. Kaupungit eivät enää ehkä keskitykään vain megatapahtumiin, vaan ovat edistämässä paikallista elävyyttä ja monimuotoisuutta. Siitä huolimatta koko kaupunkikin voi olla näyttämönä kuten vaikkapa taiteiden yössä.

Sosiaalinen media mahdollistaa tapahtumien organisoinnin ilman valtaisaa markkinointikoneistoa ja budjettia. Hyvä esimerkki tästä ovat vapaaehtoisvoimin toteutetut kaupunginosafestarit tai ravintolapäivät, joissa kuka tahansa voi avata päiväksi pop-up -ravintolan. Nämä saattavat sosiaalisessa mediassa saadun viraliteetin voimin saada ison osallistujamäärän ja huomioarvon.   Tapahtumallisuuteen ei itsessään liity välttämättä voimakasta kaupallista pyrkimystä, mutta julkisen hallinnon näkökulmasta panostuksilla kulttuuriin toivotaan yhä useammin olevan myös elinkeinopoliittisia tuottoja. Kulttuurin tuottajille ja markkinoijille tällainen kehitys tarjoaa uusia mahdollisuuksia kytkeytyä aikaisempaa tiiviimmin kaupunkien tai alueiden kehittämiseen tai kuten Jakob sanoo, tapahtumat voivat uusin tavoin liittyy kasvukoalitioihin. Jopa yksittäiset taitelijat ja esiintyjät voivat päästä yhteistyöhön talouden kehittäjien kanssa.

Tapahtumallistuminen ei tarkoita, etteikö matkailijoita ja vierailijoita kaivattaisi tai että paikan imagoa ei enää rakennettaisi. Se tarkoittaa pikemminkin sitä, että uskotaan monipuolisuuteen, pienempään mittakaavaan, jatkuvaan tapahtumien virtaan, paikallisuuteen ja laajemman paikallisen yhteisön osallistumiseen erilaisissa rooleissa. Onkohan kaupunkien kulttuuripoliittisessa rahanjaossa otettu tämä näkökulma jo huomioon?