Olin lyhyellä työmatkalla Roomassa, jonka historiallisten rakennusten valtaisa määrä herätti pohtimaan suomalaista rakennussuojelua. Aihe nousi taas kerran esiin, kun korkein hallinto-oikeus linjasi, että Helsingin Kruununhaan arvokkaisiin porraskäytäviin ei saa rakentaa hissejä. Iäkkäämmälle väelle päätös oli ikävä ja on vastoin vallalla olevaa pyrkimystä, että ihmiset asuisivat kotonaan mahdollisimman pitkään. Ehkä KHO halusi edistää luovan luokan marssia keskustaan?

Aivan kuten Roomassa, myös meidän pitää jättää tuleville polville perinnöksi ymmärrys yhteiskunnan kehittymisestä myös rakennetun ympäristön mielessä. Emme kuitenkaan voi säilyttää kaikkea ja kaupunkien oleellinen piirre on itse asiassa kerrostuneisuus. Eri aikakausien läsnäolo, mutta myös evolutiivinen kehitys. Helsingissä muutettiin 1950-luvulla asuntoja toimistoiksi ja nyt päinvastoin. Pitäisikö tämä pyrkiä estämään?

Entä kivijalkakaupat, kaikki kannattavat niitä lämpimästi, mutta harva asioi niissä myymälöidenkatoamisesta päätellen. Koska pitäisi mennä markkinoiden ehdoilla ja koska kulttuuriperinteen säilyttäminen menee tämän edelle? Ja kenen pitäisi kantaa suojelusta seuraavat taloudelliset rasitukset? Viimeiseen kysymykseen vastaus on, että nyt rasitukset kantaa omistaja, mutta voisiko suojelupäätöksen tekevä kunta tai valtio osallistua siihen jotenkin?

Tarkastellaanpa Tampereen onnistumista suojelussa viimeisen neljänkymmenen vuoden ajalta. Amurin historialliset puukorttelit purettiin lähes kokonaisuudessa an ja tilalle saatiin aivan liian harvaa kerrostalomaista kaupunkirakennetta, selkeä epäonnistuminen. Kauppahalliakin oltiin purkamassa, mutta syntyvä ympäristöliike esti sen, ehdottomasti onnistuminen. Kosken rannan Verkatehtaan alueesta käytiin kova vääntö, mikä ajoi teollisuuden ahtaalle, mutta lopputulos on parempi kuin vanha, joskaan ei häikäisevä. Paljon paremmin on onnistuttu Finlaysonin ja Tampellan alueiden uudistamisessa. Uuden ja suojellun suhde onnistunut, samoin uuden rakentamisen arkkitehtuuri, mistä kertoo alueiden vetovoima asukkaiden ja yritysten silmissä. Kuten myös matkailijoiden.

Mainitut alueet on toteutettu yksityisten voimin, mutta Tampereen kaupunki vastasi itse ja omalla kustannuksellaan Nottbeckien aikaisen Ajurikorttelin eli nykyisen Tallipihan restauroinnista. Lähes 200 vuotta vanhat suojellut rakennukset olivat todella huonossa, kun eräs reipas kulttuurihistorian maisteri ehdotti uudenlaista konseptia. Konsepti ostettiin ja paikat laitettiin kuntoon. Osa vanhinta Tamperetta säilyy jälkipolville.

Murheellinen esimerkki on Vaasan vanha suojeluskuntatalo, Valkolinna, joka on suojeltu, mutta jonka omistajalla ei ole kykyä ylläpitoon. Viime kesänä käydessäni se oli lähinnä pulujen käytössä ja romahtamassa käsiin. Oikea ratkaisu olisi kerätä jäännökset pois ja rakentaa asuntoja tilalle.

Mutta itse yleisempään kysymykseen palatakseni, vastaus on, että mitään yleispätevää tapaa määritellä jonkin rakennuksen tai alueen absoluuttista kulttuurihistoriallista arvoa ei todellisuudessa ole olemassa ja siksi olisi hyvä, että omistajalla ei seuraisi suojelusta kohtuuttomia taloudellisia menetyksiä, vaan että arvopäätöksen taloudellista vastuuta olisi kantamassa myös julkinen hallinto. Ehdotan joka tapauksessa suojeltavaksi Tampereen Peltolammin metsälähiötä kokonaisuudessaan, koska vietin siellä onnellisen lapsuuden ja nuoruuden.