SDP:n Antti Lindtman ehdotti, että pääkaupunkiseudun ohella myös Tampereen ja Turun kaupunkiseuduilla voitaisiin soveltaa metropolihallintoa. Ehdotus on mielenkiintoinen ja kannatettava, lisäksi pitkästä aikaa se on tuore näkökulma kuntarakenteen juupas-eipäs –keskusteluun.

Sekä kuntauudistus että sote-uudistus ovat molemmat valtavia hankkeita ja osoittautuneet lähes ylivoimaisen vaikeiksi toteuttaa. Osittain siksi, että valmistautuminen ei ollut riittävän huolellista. Hallinnon kehittämisessä paljon puhuttu evidence-based-policymaking eli tutkittuun tietoon perustuva päätöksenteko jäi taka-alalle. Siis esimerkiksi se tosiasia, että kuntatalouden tutkimus on onnistunut osoittamaan vain sen, että kuntakoon ja kustannustehokkuuden välillä ei ole tilastollista yhteyttä. Sosiaali- ja terveydenhuollossa taas keskeinen ongelma on rahoituksen monikanavaisuus, johon vasta nyt ollaan tarttumassa selvityksillä (HS 19.1.2013).

Pelkän kuntakoon sijaan kiinnostavampi lähestymistapa on tarkastella erilaisten julkisten palveluiden ja tehtävien järkevää maantieteellistä laajuutta, sijaintia ja järjestämisen hallinnollista tasoa. Siis esimerkiksi yleiskaavoitus olisi viisainta toteuttaa työssäkäyntialueen laajuisena, samoin rakennusvalvonta, jolloin periaatteet olisivat yhtenevät. Päivähoito on taas tyypillinen lähipalvelu, jossa henkilökunnan määrä on sidottu lasten määrään ja missä tuottavuushyötyjä on vaikea saada kasvattamalla sitä monen kunnan laajuiseksi. Vain hallinto kasvaisi.

Metropolihallinto antaisi mahdollisuuden etsiä erilaisille julkisille palveluille parhaiten sopivaa tasoa kunnan ja seutukunnan välillä. Metropolihallinnolle sopivia tehtäviä voisivat olla todellakin yleiskaavoitus, ammatillinen koulutus, joukkoliikenne, asuntopolitiikka ja elinkeinopolitiikasta esimerkiksi invest promotion –tyyppiset kansainväliset tehtävät. Peruskunnille jäisivät esimerkiksi päivähoito, perusopetus, kulttuuripalvelut ja asemakaavoitus. Oma kysymyksensä on sosiaali- ja terveyspalveluiden järjestäminen, joka pitäisi kytkeä jollakin luontevalla tavalla metropolihallintoon. Siirtyminen ns. Sitran malliin, jossa perusterveydenhuollossa järjestämisvastuu poistuisi kunnilta ja raha kulkisi kansalaisen mukana hänen valitsemalleen omalääkärille, on liian radikaalia kaikkien puolueiden mielestä. Vaikka tässäkin kannattaisi katsoa Ruotsiin.

Tampereen ja Turun kaupunkiseudut ovat kasvavia kaupunkiseutuja ja osa hiljalleen muodostuvaa Etelä-Suomen työssäkäyntialuetta. Metropolihallinto olisi myös osa varautumista tulevaisuuden kasvuun. Demokratian näkökulmasta metropolihallinnolla täytyy olla omat vaaleilla valitut päättäjänsä ja verotusoikeus, jotta siitä ei tule vain yksi uusi foorumi, jossa peruskunnat ajavat omaa etuaan. Tulevaan lakiin voitaisiin ehkä lisätä kohta, jossa määriteltäisiin koska edellytykset metropolihallintoon toteutuvat jonkin muun kaupunkiseudun sitä halutessa.