Kreationismia, kehitystä vai evolutionaarisuutta – kolme lähestymistapaa kaupunkisuunnitteluun

Planningin Stephen Marshall jykevässä kaupunkisuunnittelua käsittelevässä teoksessaan Cities, Design & Evolution (2009). Marshall valottaa kaupunkisuunnittelun historiaa, lähestymistapoja ja esittää yksityiskohtaisen analyysin evoluution sekä emergenssin käsitteiden sovellettavuudesta kaupunkisuunnitteluun. Hän myös esittää mielenkiintoisen kuvauksen kaupunkisuunnittelun keskeisistä lähestymistavoista, joita on hänen mukaansa kolme. Ne ovat kreationistinen lähestymistapa, kehityslähestymistapa ja evolutionaarinen lähestysmistapa.
Kreationistisessa lähestymistavassa kaupunkien muutos perustuu tarkoituksellisesti suunniteltuihin ja toteutettuihin toimenpiteisiin, ja kaupunkia suunnitellaan kokonaisuutena. Kokonaisuus on suunnittelijalla hallussa, ja hänellä on tarvittava koulutus ja osaaminen, eikä erityistä loppukäyttäjien osallistumista ei tarvita. Uutuus on arvo sinänsä. Suunnittelun kohdetta ja lopputulosta voidaan analogisesti ajatella taideteoksena tai koneena. Meillä kaupunkikehittämisessä ja rakentamisessa toimivilla on paljon omakohtaista kokemusta tästä ajattelusta.
Kehityslähestymistavassa ajatellaan kaupunkia ikään kuin kasvavana ja kehittyvänä organismina, jolla on jokin luonnollinen muoto tai rakenne, jota hyvä kaupunkisuunnittelu tukee. Näitä ovat esimerkiksi keskus ja alakeskukset sekä tietty maantieteellinen rajaus. Osat palvelevat kokonaisuutta, aivan kuin kyseessä olisi elävä olento. Suunnittelijan tehtävänä on vahvistaa ja ohjata luonnollista kehitystä sekä tarvittaessa tehdä säätöä ja jopa korjaavia kirurgisia operaatiota.
Mielenkiintoisin Marshallin lähestymistavoista on evolutionaarinen lähestymistapa. Evoluutiolla tarkoitetaan emergentisti – siis yksittäisten elementtien tai osien sinänsä suunnittelemattomasta vuorovaikutuksesta – syntynyttä kulloistakin lopputulosta, ei biologista prosessia. Evoluutio sisältää yksittäisten osa-alueiden tarkoituksellista suunnittelua, mutta kokonaisuutta ei ajatellakaan voitavan suunnitella tai kontrolloida sellaisenaan. Eri sidosryhmien osallistuminen suunnitteluun ja kaupungin kehittämiseen itsestään selvää.
Marshall kehittelee evolutionaarista lähestymistapaa eteenpäin ja kiteyttää sen viiteen keskeiseen periaatteeseen. Ensinnäkin jokainen uudistus tai suunnitelman vaihe pitää saattaa heti valmiiksi ja käyttökelpoiseksi. Toiseksi kaupunkia tulee kehittää pienin askelin, kokeillen ja välttää mammuttimaisuutta. Mammuttimaisuuden välttämistä olisi voinut harjoittaa vaikka Tampereella Lakalaivan eritasoliittymien ”labyrintissa”. Kolmanneksi spontaanisti esiin nousevia uusia ehdotuksia ei pidä tukahduttaa suunnitelmaan kuulumattomina, vaan vaikkapa asemakaavaan pitäisi jättää hieman väljyyttä rakentamisaikaiselle kehittelylle. Neljänneksi kuolevat tai hiipuvat mallit pitää rohkeasti hylätä. Jos keskustan talojen toisen kerroksen tiloille ei löydy toimistokäyttöä, mutta asumiselle on tarvetta, annetaan niiden ”muuntautua” asunnoiksi. Viidenneksi päätöksenteko tulee viedä mahdollisimman alas ja lähelle toimijoita. Juuri nyt keskustelussa oleva Herttoniemen kehittäminen vaatisi tätä. Alhaalta ylös ja ihmiset mukaan, ja tehdään muutama kortteli kerrallaan, ei heti koko Herttoniemiä.
Marshallin näkökulmasta evoluutio siis sisältää sekä tarkoituksellisesti suunniteltuja osia että suunnittelemattomasti syntyneitä emergenttejä rakenteita. Emergentit rakenteet eivät ole kaoottisia, vaan ne sisältävät urbaanin järjestyksen, joka voidaan saavuttaa valmiin designin sijaan ”reseptillä”, joka kuvaa toiminnan säännöt. Resepti voi olla esimerkiksi sääntöpohjaisen kaavoituksen malli, jossa määritellään alueelle kokonaishiilipäästöt, kerrosneliömetrit eri toiminnoille ja maksimietäisyys joukkoliikenteen pysäkkiin.
Meillä evolutionaarista lähestymistapaa sovelletaan hämmästyttävän vähän, eikä siitä juuri keskustella.

5 kommenttia artikkeliin ”Kreationismia, kehitystä vai evolutionaarisuutta – kolme lähestymistapaa kaupunkisuunnitteluun

  1. Tampereella hyvät kohteet evolutionaariselle kehittämiselle ovat Tammela ja Amuri; kaupungin kasvun väliin jääneet alueet. Ne on suunniteltu 1960- ja 1960- lukujen periaatteiden mukaan – kerrostalo on kaupunkia. Molemmat ovat suuria alueita, joiden yhtäkkinen uudistaminen on vaikeaa, kannattaa siis aloittaakin vaihteleva pala kerrallaan, yhdessä asukkaiden kanssa.

  2. sitten on vielä se poliittinen peli jossa koira pyörii häntänsä ympärillä ja kaikki haluavat olla isäntinä eri motiivein varustettuina.
    Vallankahva, se halu taitaa ohjata kaikkein eniten kaupunkisuunnittelua.

  3. Eikähän joka kaupungissa esiinny nuo kolme lähestymistapaa: esim. Hyvinkäällä vuoden 32 Carolus Lidbergin asemakaava edustaa kreationismia, Olli Kivisen 70-luvun yleiskaavaan perustuva alakeskusmalli kehitysnäkökulmaa ja keskustassa kaiken aikaa tapahtuva täydenysrakentaminen evolutionaarista todellisuutta. Mielenkiintoinen jaottelu joka tapauksessa.

  4. Käytännössähän nämä sekoittuvat ja Marshallinkin idea oli kuvata erilaisia kaupunkisuunnittelun lähestymistapoja, eikä väittää, että jossakin toteutettaisiin vain yhtä. Martin mainitsema inkrementaalin malli lienee aika lähellä evolutionistista. Vallan käyttöä ja tavoittelua kaupunkisuunnitteluun liittyy lähtökohtaisesti, koska päätökset kuuluvat kunnallisen itsehallinnon piiriin.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s