Viimeisimmässä Kauppalehden Optiossa palataan edellisen vuosikymmenen näkyvimpään kaupunkitutkijaan Richard Floridaan ja hänen ajatukseensa luovasta luokasta ja sen merkityksestä kaupunkien menestykselle. Kuten jo kymmenen vuotta sitten todettiin, luovuus ei ole minkään ammattiryhmän erityinen ominaisuus tai koulutuksen tulos, ja Floridan luokkakin oli tosiasiassa kokoelma ammattinimikkeitä. Florida osoitti, että Yhdysvaltain aineistolla kaupunkien suvaitsevaisuus, teknologisen perustan vahvuus ja koulutetun väestön määrä korreloivat talouskasvun kanssa. Pohjoismaisessa tutkimuksessa väitteet eivät päteneet ja ilman tutkimustakin olisi voinut havaita, että viimeistään Oulu kumoaa Floridan väitteet: kylmä, ei ulkomaalaisia, ei homoja, ei vilkasta kaupunkielämää, mutta pitkää päivää tekeviä insinöörejä, vahvaa uskonnollisuutta ja silti reipasta talouskasvua.
Florida-buumin aikaan tunnettiin jo osaamispohjaisen talouden keskeiset piirteet, mutta meillä kaupungistuminen oli tapahtunut paljon hitaammin kuin Yhdysvalloissa, eikä kaupungeilta ehkä osattu vaatiakaan erityistä kiinnostavuutta. Olihan meille pitkään uskoteltu kansallisromanttisesti, että pohjimmiltaan maalla elämä on parempaa ja aluepolitiikkakin oli aina tarkoittanut sitä, että kehitysalueita tuetaan. Kaupunkipolitiikka terminäkin esiintyi ensimmäistä kertaa vasta Lipposen I:n hallitusohjelmassa.
Floridan ansiot ovatkin näin suomalaisesta näkökulmasta katsottuna siinä, että hän ensinnäkin nosti voimakkaasti esiin teollisen koneiston prosessien ja yksitotisten organisaatiokulttuurien sijaan ihmisen. Toiseksi hän jatkoi luovien kaupunkien teoreetikkojen työtä korostaessaan monimuotoisen luovuuden merkitystä, hänen luovaan luokkaansahan kuuluivat esimerkiksi kansankynttilät ja kirjaston tädit. Kolmanneksi opittiin ymmärtämään yksilöiden verkostojen merkitystä ja epävirallisten kohtaamisten tärkeyttä yritysten menestymiselle. Perinteisesti tiukkoina pidettyjä organisaatiorajoja opittiin ymmärtämään hieman huokoisempina kuten hieman myöhemmin open innovation- ja loppukäyttäjäinnovaatioiden –koulukunnat opettivat.
Vähitellen myös kaupungit ryhtyivät pohtimaan keskustojensa kehittämistä ja tuomaan lisää valinnanvapautta julkisiin palveluihin. Tämä kaikki koskee, oikein hyvä, kaikkia kansalaisia, mutta ehkä luovan luokan vahvistuva itsetunto oli synnyttämässä osaltaan aikaisempaa vaativampaa kuluttajakansalaista. Nyt on päästy niin pitkälle, että hiljattain julkaistussa Helsingin kaupungin yleiskaava 2050 -visiossa puhutaan konkreettisesti asuinalueiden erilaisuuden merkityksestä kaupungin vetovoimalle ja todetaan meille vaikeasti avautuva seikka – erilaisuus on eri asia kuin eriarvoisuus.
Suomen ja Yhdysvaltojen ero kaupunkirakenteellisesti on siinä, että meiltä puuttuu kymmeniä kappaleita miljoonakaupunkeja, joiden väliltä voisi aidosti valita kiinnostavan asuinpaikan ja joilla olisi tarjota riittävän monipuoliset työmarkkinat. Kuka seuraa ketä – työ ihmistä vai päinvastoin? Olisin taipuvainen olemaan professori Björn Asheimin kannalla. Hänen mukaansa analyyttisen tietämysperustan tapauksessa (lääkeaineet, bioteknologia) työ seuraa osaajaa, kun taas synteettisen tietämysperustan (autoeollisuus, koneenrakennus) tapauksessa on päinvastoin. Erikoistuneet asiantuntijapalvelut taas sijaitsevat metropoleissa.