Puurakentaminen on yksi kansallisen elinkeino- ja teollisuuspolitiikan kestoaiheista. Itse muistan istuneeni mm. vuonna 2004 silloisen kauppa- ja teollisuusministeriön työryhmässä pohtimassa asiaa. Nykyisen hallituksen kaudella aihe on taas vahvasti esillä, erityisesti edellinen elinkeinoministeri edisti asiaa tarmokkaasti. Pientaloja on aina rakennettu ja rakennetaan puusta, samoin joitakin julkisia rakennuksia kuten YIT:n urakoima Nuuksion uuden luontokeskuksen päärakennus Haltia. Nyt halutaan kuitenkin puukerrostaloja.

Usein kuulee väitettävän, että betonimiehet ovat osanneet aikoinaan lobata sellaiset paloturvallisuusmääräykset, että puukerrostaloja on lähes mahdoton rakentaa. Ministeri Lauri Tarasti valottaa asiaa tuoreessa Valtiontalouden tarkastusviraston raportissa[1] pohtiessaan arvojen ja tiedon suhdetta lainvalmistelussa. Hänen mukaansa 1980-luvulla määräyksiä valmisteltaessa kuunneltiin ja luotettiin tietoon, vaihtoehtoisesti olisi voitu edetä voimakkaammin arvopohjalta. Sen sijaan väestönsuojien mitoituksessa on toimittu juuri arvolähtöisesti ja siksi niitä todellakin riittää kaikille. Historiallinen tosiasia on myös se, että sodan jälkeen viennin kannalta arvokasta puuta ei pitänyt ”tuhlata” kotimaiseen rakentamiseen.

Nykyinen puurakentamisen edistäminen lähtee taas kerran kansallisesta tarpeesta: metsäteollisuus on ollut viime vuosina suurissa haasteissa ja puurakentamisessa on nähty yksi mahdollisuus alan uudistumiseksi. Kysymys ei siis ole siitä, että kerrostaloissa asuvat ihmiset eli asiakkaat olisivat ryhtyneet vaatimaan puisia ratkaisuja. Pikemminkin kansanperinne opettaa, että keskustan kivitalossa varat ovat turvassa.

Olin viime viikolla puhumassa Venään kaupallisen edustuston järjestämässä puurakentamisen seminaarissa, jossa eräs metsäteollisuuden puisia runkoratkaisuja esitellyt edustaja moitti suuria rakennusliikkeitä konservatiivisiksi, kun eivät ole kilvan ryhtyneet rakentamaan puukerrostaloja. Ottaen huomioon, että rakennuttajalla on kymmenen vuoden lakiin perustuva tekninen vastuu toteuttamistaan kiinteistöistä, pieneen konservatiivisuuteen on syytäkin. Lisäksi rakennusten pitäisi kestää mieluiten kymmeniä ellei satoja vuosia. Silloin pitää olla varma ratkaisujen toimivuudesta. Asunnonostajan näkökulmasta asia on ainutkertaisuudessaan vielä merkittävämpi.

Rakennuslehti uutisoi (17.10) Turkuun rakennettavasta puisesta hoivakodista. Se on kiinnostava esimerkki ja riskiä on yksittäisen kansalaisen sijaan jakamassa ammattimainen kiinteistön omistaja. Tosiasia nimittäin on, että puurakentaminen vaatii vielä paljon tutkimusta esimerkiksi rakennefysiikan, rakentamisen prosessien sekä käytön ja ylläpidon osalta. Mitä taas tulee kestävän kehityksen näkökulmaan, oleellista on tarkastella aluetasolla asumisen, palveluiden ja liikennejärjestelmien muodostamaa kokonaisuutta, energian tuotannon muotoja sekä ihmisten käyttäytymistä.

Kaiken on kuitenkin lähdettävä maksavista asiakkaista ja heidän mieltymyksistään. Eivät suuret, eivätkä pienetkään rakennuttajat voi lähteä edistämään materiaalitoimittajien liiketoimintaa tai poliittisia toivomuksia, niiden tehtävä on harjoittaa liiketoimintaa. Kaikkein vähiten tätä voi vaatia yksittäiseltä kansalaiselta, joka ostaa asunnon. Eihän meillä vaadita sitäkään, että kaikissa suomalaisissa ravintoloissa kalaruoat pitäisi valmistaa hauista, koska niitä on järvissämme niin paljon.