Espoon keskeisistä uusista kaavoista valitetaan, kertoi Helsingin Sanomat lauantaina 29.6. Tampereella kaupunkirakennetta tiivistävää tunnelia vastustetaan tunteenomaisesti ilman kunnollista argumentaatiota. Helsingin Kalasatamassa iso alue on jäissä valituksen vuoksi. Samanaikaisesti asuntojen hinnat kohoavat suurimmissa kasvukeskuksissa liian hitaan kaavoituksen ja vähäisen rakentamisen vuoksi.

Professori Heikki A. Loikkanen osoittaa tuoreessa Kaupunkialueiden maankäyttö ja taloudellinen kehitys –raportissaan, että nykyinen kaupunkien hajautuva yhdyskuntarakenne heikentää taloudellista kehitystä ja kotitalouksien asemaa. Hän suosittelee eheyttämistä sekä yhdyskuntasuunnittelun ja liikennesuunnittelun parempaa integrointia. Markku Hurmerannan erinomainen EVA-raportti Kaavoihin kangistunut puolestaan ehdottaa lukuisan joukon keinoja kaavoituksen vauhdittamiseksi. Kentän jännitteisyyttä kuvaa hyvin Hurmerannan toteamus raportin julkistamistilaisuudessa siitä, että rakennuttajat eivät uskalla kommentoida tilannetta selvityksessä nimillään.

Vaikka tutkimuksia ja selvityksiä onkin viime aikoina tehty, haluan nostaa keskusteluun yhden kaupunkisuunnittelun lähestymistavan, josta meillä ei juuri ole keskusteltu, mutta joka voisi tarjota yhden ratkaisun eri osapuolten parempaan yhteistyöhön. Lähestymistapa on sääntöpohjainen kaupunkisuunnittelu. Suomalaisen kaupunkisuunnittelun malli on hierarkinen top-down: maakuntakaava, yleiskaava, asemakaava ja rakennuslupa ja osallisten mahdollisuus kommentoida.

Lähtökohtaisesti jähmeä prosessi on altis viivytyksille ja joskus asiantuntijoiden liian suurelle vaikutusvallalle. Sääntöpohjainen kaupunkisuunnittelu puolestaan lähtee siitä, että paikalliset osapuolet neuvottelevat suunnitelman sisällön joidenkin annettujen reunaehtojen tai sääntöjen rajoissa. Ajatuksena on korvata arkkitehtivetoinen suunnittelu bottom-up –lähestymistavalla, jossa eri osapuolet toimivat yhteistyössä.

Suomesta löysin yhden kokeilun sääntöpohjaisesta kaupunkisuunnittelusta. Se on Vantaalta ja liittyy Veromiehen alueen asemakaavan muutokseen. Tämän lisäksi löytyi yksi diplomityö. Molempia yhdistää Jan Wolski –niminen arkkitehti.

Mutta otetaan kuvitteelliseksi esimerkiksi vaikkapa Tampereen Nurmi-Sorila, jonne kaavaillaan noin 15 000 asukkaan asuinaluetta ja palveluita. Mitä sääntöpohjaisuus tarkoittaisi siellä? Kuvitellaan, että ratikka muodostaisi joukkoliikenteen rungon ja sen reitistö olisi tiedossa. Alue jaettaisiin esimerkiksi viiteen osaan, ja jokaiselle osalle määriteltäisiin kasvihuonekaasujen maksimipäästöt, asuntoneliöiden kokonaismäärä, kaupan ja palveluiden (ml. julkiset palvelut) tilojen kokonaismäärä sekä asuntojen ja palveluiden maksimietäisyys ratikkapysäkeistä. Toimijoina olisivat kaupunki, kansalaiset, sijoittajat, kansalaisjärjestöt, palvelutarjoajat, rakentajat ja tutkijat. Jokaisesta osa-alueesta tuotettaisiin reunaehdot täyttävä suunnitelma. Mitä syntyisi?

Sääntöpohjaisuus mahdollistaisi uusien ratkaisujen syntymisen, esimerkiksi julkisten ja yksityisten tilojen yhteiskäytön tai paikalliset älykkäät mikroverkot energiantuotannossa ja jakelussa, aidon käyttäjälähtöisyyden sekä alueiden erilaistumisen. Toimijoiden sitoutuminen yhdessä kehitettyihin suunnitelmiin vähentäisi valittamisen tarvetta ja vahvistaisi yhteisöllisyyttä. Kaupungin täytyisi ainakin karkealla tasolla sitouta hyväksymään suunnitelmat, jos reunaehdot täyttyvät.

Kaikkia ongelmia sääntöpohjaisuuskaan ei ratkaise. Kansalaisen näkökulmasta nimittäin jokaisen itseään kiinnostavana pitävän kaupungin täytyy tarjota useita erilaisia asuinympäristöjä joista valita, nykyisin kansalaista ei voi enää asuttaa sopivalle alueelle.