Olin perheeni kanssa viikon lomamatkalla Kroatian Dubrovnikissa. Aurinkoa riitti, Adrianmeri oli kirkas, ruoka hyvää ja palvelu ystävällistä. Jo saapuessamme vanha kaupunki – Unescon maailmanperintökohde – näytti kauniilta vuoren rinnettä kulkevalta tieltä katsottuna. Kävimme vanhassa kaupungissa muutaman kerran ja kieltämättä rakennukset olivat kauniita, kapeat kadut ja kujat viehättäviä sekä muurit jykeviä. Toisaalta kauppoja, kaupustelijoita ja kahviloita oli joka paikassa ja tunnelma jotenkin muovinen. Enkä nyt halua marmattaa siitä, että se on turistipaikka, turistejahan mekin olimme, mutta ehkä kiinnostavuus hieman kärsi globaalien brändien ja toisaalta halvan rihkaman paljoudesta. Historiallinen kaupunki oli upea kulissi, mutta sisältö oli samaa kuin missä tahansa Välimeren lomakeskuksessa.

Dubrovnikin kaupallinen ulkomuseo, siis vanha kaupunki, herätti minut pohtimaan laajemminkin Euroopan tulevaisuutta. Pitkään jatkuneet talouden ongelmat, jatkuva velkaantuminen, väestön vanheneminen ja ennen kaikkea innostavan vision puuttuminen eivät lupaa hyvää seuraaville vuosikymmenille. Vaikka meistä tuntuukin, että Euroopan historia ja kulttuuriperinne, vuosisatojen kuluessa kertyneet pääomat ja demokraattiset yhteiskunnat ovat pääsylippu myös tulevaisuuden menestyjien joukkoon, kohtalomme voi olla pikemminkin sama kuin Dubrovnikin vanhalla kaupungilla. Ehkä Euroopasta tuleekin todella suuri ulkoilmamuseo, jonka rakennustaidetta, kaupunkisuunnittelua, taideaarteita ja teollisen ajan syntyhistoriaa käydään ihailemassa Aasiasta ja Amerikoista käsin? Tosin sillä erotuksella, että Dubrovnikissa paikalliset hoitivat palveluammatit, me joudumme tuomaan työvoiman niitä varten muualta.

Matkan aikana luin professori Jaakko Hämeen-Anttilan jokunen vuosi sitten ilmestyneet Välimeren alueen kulttuurihistoriaa esittelevän Mare Nostrumin. Erinomainen kuvaus eurooppalaisen kulttuurin synnystä ja moniaineksisuudesta. Kiitos arabien, että antiikin Kreikan perintö kulkeutui Eurooppaan keskiajan alkupuolella, muuten täällä voisi olla henkisesti pimeää vieläkin. Hämeen-Anttila myös osoittaa miten kaikki merkittävät Välimeren alueen kulttuurit ovat vuorollaan taantuneet. Onko meillä erityinen syy olettaa, että nykyinen eurooppalainen tai laajemmin länsimaalainen kulttuuri olisi ikuinen menestyjä? Kun vertaa meidän kehitystämme Aasiaan, pikemminkin näyttää siltä, että elinvoimamme on ehtymään päin.

Liberaali markkinatalous on jo ehditty julistaa lopulliseksi voittajaksi Neuvostoblokin romahdettua. Hieman kiusallisesti Kiina, Etelä-Korea ja eräät muut väljästi konfutselaiseen kulttuurin luettavat kansakunnat näyttävät menestyvän hyvin, vaikka ne eivät ole demokratioita meidän tarkoittamassamme mielessä. Taloustieteestä tiedämme, että catch up –talouksien on helpompi kuroa etumatkaa kiinni kuin eturintamassa olevien jatkuvasti luoda uutta, mutta lopulta ne kohtaavat samat ongelmat. Tai sitten seuraavaksi aivan toisenlainen kulttuuri ottaa maailmassa johtoaseman.