Saska Saarikoski avasi tuoreen näkökulman hallituksen tulevaisuusselontekoon liittyvään keskusteluun HS:ssa 13.3 kertomalla Manuel Castellsin työstä ja kaukonäköisyydestä. Oman väitöskirjani (2002) yksi keskeinen teoreettinen lähtökohta oli Castellsin space of flows –konsepti. Castells osoitti kirjoituksissaan jo 1980-luvun lopulla, että olemme siirtymässä perinteisestä paikkoihin perustuvasta maailmanjärjestyksestä (space of places) globaaliin toimintaympäristöön, jossa informaatio, teknologinen tieto, kulttuurilliset sisällöt ja pääoma virtaavat ylikansallisissa verkostoissa kulloinkin vetovoimaiseen paikkaan. Nyt tämä on meille jo tuttua, vaikka emme ainakaan Euroopassa ole löytäneet riittävästi keinoja kilpailla menetyksellisesti virtojen tilassa.
Palasin Saarikosken esseen innoittama Castellsin vuonna 1989 julkaisemaan Informational City –teokseen, jossa hän jo luonnosteli konseptiaan. Hän ennusti kansallisvaltioiden heikkenemisen ja totesi, että eräänlaisen vastavoiman kasvottomille globaaleille verkostoille voivat muodostaa identiteeteiltään vahvat paikat tai kaupungit, jotka onnistuvat mobilisoimaan paikalliset resurssit ja verkottumaan kansainvälisesti kaltaistensa kaupunkien kanssa. Hän myös totesi, että kehitys voi johtaa renessanssiajalle tyypillisten kaupunkivaltioiden nousuun.
Ottaakseen aloitteen käsiinsä paikalliselta hallinnolta edellytetään kahta asiaa: sen pitää osallistaa kansalaiset luomaan yhtenäisyyttä ja yhteisiä strategioita sekä luoda kansainvälisiä verkostoja ja liittoumia, jotta voidaan toimia menestyksellisesti virtojen tilassa. Nyt 24 vuotta myöhemmin voidaan kysyä miten olemme Suomessa onnistuneet. Osallistumisessa on otettu hapuilevia askeleita, kaavaehdotuksia saa jo kommentoida, mutta olemmeko oppineet luomaan ja työskentelemään yhdessä hallinnon ja kansalaisten kesken? Minusta emme.
Entä kansainväliset verkostot? Ystävyyskaupunkiperinne ei ole sitä mitä tarvittaisiin, eivät myöskään esimerkiksi suurten kaupunkien Eurocities- tai Telecities –järjestöt sinänsä, vaikkakin ne voivat antaa mahdollisuuden löytää kumppaneita. On myös todettava, että valtiovalta ei rohkaise kaupunkeja tällaiseen lähestymistapaan. Meillä vedotaan mieluusti kansallisiin ohjelmiin tai malleihin, vaikka sinänsä lakisääteisiä tehtäviä kunnilla kyllä riittää.
Kehitys on osoittanut, että kaupungit ovat taloudellisen, sosiaalisen ja kulttuurillisen kehityksen moottoreita ja innovaattoreita. Niissä kukoistavat monimuotoisuus ja monikulttuurisuus, mikä on monissa Euroopan maissa myös nostanut esiin kansallisvaltion ja yhtenäiskulttuurin nimiin vannovia populistisia poliittisia voimia.
Toivottavasti Castellsin myötä tulevaisuusselontekoon tulee mukaan ymmärrystä paikallisuuden luonteesta ja merkityksestä.