Uudet kunnanvaltuustot aloittelevat työtään ja monessa kunnassa pohditaan valtuustokauden strategioita. Kuntataloudet tiukentuvat ja talouden jonkinasteinen epävarmuus jatkuu. Niinpä elinkeinopolitiikka noussee agendoille entistä tärkeämpänä kysymyksenä: mistä syntyy uusia työpaikkoja ja verotuloja?
Viime kädessä kunnat tarvitsevat kansalaisia, jotka maksavat veroja, sillä yhteisöverojen osuus kuntien tuloista on pääsääntöisesti erittäin pieni. Veronmaksajalla pitäisi olla kuitenkin työpaikka, mielellään yksityinen. Suuret kaupunkiseudut pyrkivät kehittämään kokonaisia toimialoja tai klustereita, luomaan innovaatioympäristöjä ja houkuttelemaan kansainvälisiä investointeja. Pienemmissä kunnissa tarjotaan tontteja edullisesti ja joudutaan ehkä rakentamaan toimitiloja kunnan riskillä.
Seutukunnat ja työssäkäyntialueet ovat erilaisia. Niiden pitäisi löytää omat vahvuutensa ja persoonalliset piirteensä. Reilut kymmenen vuotta sitten kaikki vannoivat ICT:n nimiin, välillä oltiin luovia kaupunkeja, nyt työ- ja elinkeinoministeriö on lanseerannut innovatiiviset kaupungit –ohjelman. Erilaisista muodeista huolimatta yksi suuri kehityskulku voidaan helposti tunnistaa. Kaikki tuotannollinen toiminta nimittäin muuttuu palveluksi ja ymmärretään palveluna.
Me olemme nimittäin jääneet teollisen toimintatavan vangeiksi, henkisesti. Tarkoitan tällä sitä, että olemme tottuneet ajattelemaan asioita teollisen logiikan mukaan, olipa kyse sitten yksityisistä tai julkisista palveluista tai tavaratuotannosta. Teollisen logiikan piirteitä ovat esimerkiksi massatuotanto, vakiointi ja tuotannosta erillinen kehitystyö. Hyvinvointivaltio puolestaan haluaa tasa-arvon nimissä tarjota kaikille ja kaikkialla samanlaista palvelua riippumatta erilaistuvista tarpeista.
Kotitalouksissa, yrityksissä ja kunnissa tarvittaisiin palvelusuoritteiden sijaan oikeastaan olosuhteita tai vaikuttavuutta; lääkärissä käynnin sijaan terveyttä, liikenneväyläinvestoinnin sijaan sujuvuutta, toimistorakennuksen sijaan työtä tukevaa ympäristöä tai kotona ”yhteensopivien” laitteiden sijaan audiovisuaalista interiööriä. Parhaat teollisen ajan yritykset kuten Kone tai Metso ovat jo aikaa sitten oivaltaneet tämän ja siirtyneet teollisesta ajattelusta palveluajatteluun. Suomessa Nokian kovaa ydintä on ollut kehitystyö, joka sekin on palvelua, tosin yrityksen sisäistä.
Mille tahansa elinkeinopolitiikkaansa pohtivalle kunnalla voi suositella palveluajattelun edistämistä. Yksi hyvä keino edistää tätä ovat uudenlaiset julkiset hankinnat. Tämä tarkoittaa sitä, että suoritteiden sijaan hankitaan vaikuttavuutta, esimerkiksi vanhuksille vuodepaikkojen sijaan hyvää vanhuutta. Tällaista mallia kehitetään jo Tampereella.
Samalla voidaan lopettaa iänikuinen keskustelu ”yksityistämisestä” ja ryhtyä luomaan monituottajamalleja, joissa julkiset ja yksityiset kilpailevat vaikuttavuudella ja ottavat asiakkaat mukaan palveluiden kehittämiseen. Erityisesti kannattaa kehittää niin sanottuja asiantuntijapalveluita kuten suunnittelua, markkinointia, rahoitusta tai kulttuuripalveluita, joissa syntyy korkeaa lisäarvoa. Näiden merkittävä kasvu edellyttää usein kansainvälistymistä, mikä on kieltämättä vaikeaa. Pöyryn kaltaisia menestystarinoita on harvassa.
Kaikkia palveluita kannattaa kehittää. Kuten Petri Ruovinen ja kumppanit toteavat tuoreessa Uutta arvoa palveluista –kirjassaan, paitojen pesuun erikoistuminenkin luo suhteellista etua.
Nokkela Kaupunki 
Täytyy muistaa, että palvelukin on tuote ja kyse on tällöin tuotekehityksestä. Kilpailutuksissa ja kustannuslaskennassa erityisesti julkisella sektorilla on jo pitkään kaivattu palvelujen tuotteistamista ja sille pohjautuvaa kustannuslaskentaa. Tavara-palvelu-tuote on samaa tuotteistamisprosessia kuten Metson ja Koneenkin esimerkit osoittavat. Jos menen rautakauppaan ja ostan lapion, on vaikea mieltää etten ostaisi teollisuustuotetta vaan palvelun.
Julkinen sektori haluaa ostaa pääasiassa tavaroita tai suoritteita, mutta harvoin palvelutasoa kuten sujuvuutta, vaikuttavuutta kuten terveyttä tai elämisen laatua kuten hyvää vanhuutta. Tuotteistettu suorite, esimerkiksi lääkärissäkäynti, vastaakin tuotetta ja tuotetaankin teollistyyppisellä prosessilla. Se on juuri sitä teollista ajattelua. Sen sijaan jos ei osteta/myydä lentokoneen moottoria vaan lentotunteja ostetaan/myydään palvelutasoa. Lapio tai vasara voi olla tuotteena apuväline remontti- tai talonmiespalvelun tarjoamiseen. Itsepalvelumallissa tietysti ostan teollisen tuotteen. Mutta me menemme yhä enemmän siihen, että fyysiset tuotteet ovat palveluiden välttämättömiä osia ja että me ostamme yhä enemmän palvelua palvelutason tai olosuhteen mielessä. Niin kauan kun ajatellaan palvelua tuottena, meitä hallitsee teollinen logiikka.
Juha Kostiaisen näkemykset ovat erittäin perusteltuja. Palvelujen ja teollisten tuotteiden ”sulautuminen” on tapahtumassa. Teollisia tuotteita pitää ajatella palveluina, muuten ajamme tuotannossamme karille. Toisaalta kaikissa palveluissa on ”materiaa”, ajatellaan vaikkapa ravintoa, asumista, liikkumista, vapaa-aikaa, sosiaalista mediaa. Se mikä on tässä olennaista, on ihmisten tarpeiden tyydyttäminen. Materiaalisten tarpeiden tyydyttäminen on meille teollisuusmaissa usein hoidossa ja painopiste siirtyy henkisemmille tasoille: elämänlaatuun, kulttuuriin, arvoihin. Suomessa ei teollinen tuotanto enää luultavasti työllistä lisää: suunta on alaspäin. Tarvitaan uusia palveluja ja aineettoman pääoman (osaamisen) kaupallistamista.