Umayya Abu-Hanna kertoi 30.12.2012 HS:ssa pysähdyttävistä suomalaisista rasismikokemuksistaan. Hän on epäilemättä oikeassa. Hyvä esimerkki yhteisesti hyväksytystä ulkomaalaisvastaisuudestamme on pieni vuotuinen pakolaiskiintiömme. Ulkomaalaisen työvoiman tulo monille aloille, vaikkapa rakentamiseen, tuntuu myös olevan ongelma, vaikka olemmekin EU:ssa sitoutuneet työvoiman vapaaseen liikkuvuuteen. Tarkoitukseni ei ole kuitenkaan käsitellä rasismia, määritelmän mukaisesti monikulttuurisuus ja –värisyys kuuluu nokkelaan kaupunkiin, vaan tarttua Abu-Hannan amsterdamilaisen asumisen tasa-arvoisuuden ylistykseen. Hänhän kertoi, että samoissa taloissa asuu ihmisiä monenlaisine taloudellise ja kulttuurillisine taustoineen.
Jos jossain suomalainen (asunto)politiikka on onnistunut, se on segregaation esto. Meillä ei ole slummeja, ei leimallisesti kurjistuneita asuinalueita, ei rikollisuuden valtaamia asuinalueita ja useammilla alueilla asuu varallisuusasemaltaan, koulutukseltaan ja perhetyypiltään erilaisia ihmisiä. Yksi Westend ei tee tähän isoon kuvaan muutosta. Nuoruuteni Peltolammilla Tampereella meidän pienyrittäjäperheemme lisäksi lähitaloissa asui pikku virkamiehiä, opettajia, lääkäreitä, hitsareita, siivoajia, myyjiä ja muita tavallisia ihmisiä.
Tämän onnistuneen tasa-arvoistamisen varjopuoli ovat samannäköiset ja monoliittiset lähiöt, tylsät ja samankaltaiset rivitaloalueet, yhdennäköiset omakotialueet ja useimmiten tylsät kaupunkikeskustat.
Aivan kuten Abu-Hanna totesi, meillä pelätään erilaisuutta, puhumattakaan siitä, että erilaistumiseen tietoisesti kannustettaisiin. Hyvinvointivaltioajatuksemmekin lähtee siitä, että kaikki palvelut ovat kaikille kaikkialla samanlaisia, vaikka voisimme yhtä hyvin käyttää resurssit tuottamaan kunkin tarpeisiin sopivia ja vaikuttavia palveluita.
Kaupungistuminen Suomessa jatkuu ja monissa kaupungeissa otetaan käyttöön kokonaisia uusia tai muussa käytössä olleita alueita kuten Vuores Tampereella tai Jätkäsaari Helsingissä. Kun näin tehdään, oleellista olisi tuottaa aktiivisesti erilaisuutta vastaamaan ihmisten erilaisia elämäntyylejä ja –tapoja.
Erilaisuus on eri asia kuin asumisen hinta, vaikka me ajattelemmekin helposti, että erilaisuus maksaa enemmän. Erilaisuus on vain erilaisuutta, mutta ihmisten tarpeet, mieltymykset, maut ja elämäntyylit muuttuvat sekä eriytyvät vauhdikkaasti. Eri ihmiset haluavat elämältään ja myös asumiseltaan toisistaan poikkeavia asioita.
Erilaisia alueita saadaan aikaan ottamalla suunnitteluun ja kehittämiseen mukaan tulevat asukkaat, yritykset, lähipalveluiden tarjoajat, ideakilpailujen kautta opiskelijat ja tutkijat ja niin edespäin. Ja kannustamalla toteuttajia omaleimaisuuteen jättämällä kaavoihin sekä ohjeistuksiin väljyyttä. Oleellista on hyväksyä se, että suunnittelijat ja päättäjät eivät yksi tiedä mikä on hyvää monimuotoistuvalle kansalle. Ehkä me opimme sen myötä myös elämään muista kulttuureista peräisin olevien ihmisten kanssa.
Nokkela Kaupunki 
Juha.
Olenko väärässä mielikuvassani, että segregaatio on silti lisääntymässä. Yhtenä oireena asuinalueiden valinta siten, että lapset saadaan riittävän hyviin kouluihin, sosiaalisesti ja kulttuurisesti oikeanlaiseen seuraan. Helsingin itäiset kaupunginosat ovat usein parempia ja hienompia ympäristöjä kuin ajatellaan, mutta metromatka itään, muukin kuin flaneeraus Itiksessä on toisenlainen kokemus kuin Länsiväylä, keskustan Stocka tai Lauttasaaren uusi rantarakentaminen.
Minusta asuinalueet, rakennukset ja yhteinen kaupunkitila ovat jo hyvän aikaa kehittyneet paremmiksi ja monimuotoisemmiksi. Mutta voi olla, että suuntaa on syytä vahvistaa. Suurin riski tuntuu kuitenkin olevan asujaimiston sosiaalinen yksipuolisuus, vähäosaistuminen. Kun näin on tai käy, ei hyvä fyysinen ympäristökään enää tunnu hyvältä.
Suhteessa heikointa jälkeä tulee minusta vaikkapa Marjaniemen kaltaisilla pientaloalueilla, joissa käytetään rahaa, rakennetaan aika tavalla vapaasti (väljillä ohjeistuksilla?) ja tuloksena on – aika rumaa, melko mautonta rakentamista. Mutta mikäs minäkään olen siihen mitään sanomaan, jos asukkaat itse tykkäävät.
Mieleeni on jäänyt uinka joskus aloitteestasi olimme Tampereella puhumassa (pörinästä kaupungissa?). Muistan ajatelleeni, kuinka hienon kulttuurimaisemakaupungin, puutarhakaupungin uuden tulkinnan Espoonkartanon alueesta olisi voinut saada. Vai voisiko vieläkin?
Olen yhtä mieltä ajatuksistasi siitä, millä keinoilla tuota tärkeää omaleimaisuutta kannattaa hakea. Ohjauksen väljyys edellyttää kuitenkin eri osapuolten luottamusta toinen toistensa pyrkimyksiin, sitä yhteishenkeä jota yhteiskunnassamme muutenkin nyt haetaan. Ja monimuotoisuuden olisi oltava myös muuntojoustavaa, väki kuitenkin vaihtuu ja ainakin ikääntyy.
Asumisen, oli se omistusta, asumisoikeutta, vuokralla oloa tai muuta olisi oltava niin edullista, ettei asuinpaikan ja asumistavan vaihtaminen (siis elämäntavan päivittäminen) olisi kohtuuttoman kallista. Nyt se on sitä, ainakin suurelle enemmistölle.
Hei
No nythän Espoon valtuusto päätti puuttua asujaimiston sosiaaliseen yksipuolisuuteen, riippuen tietenkin siitä,minne näitä edullisia vuokra-asuntoja rakennetaan. Porvoossa mielestäni kaupunki (tietämättään?!) edistää segregaatiota esim. järjestämällä parhaimmat maahanmuuttajapalvelut (koulu ja päivähoito) yhteen suureen lähiöön, jossa muutoinkin asuu vähävaraisempaa väkeä, Vaikka maahanmuuttajia on haja-asutettu, he alkavat hakeutua em.syistä tälle alueelle.
Tässä Espoosta:HS:
”Espoo ei voi olla vain varakkaiden ja hyvinvoivien ihmisten kaupunki vaan omia vuokra-asuntoja on tuotettava lisää. Tästä oli yhtä mieltä varsin moni espoolaisvaltuutettu maanantaina.
Espoo päätti, miten kotien hinnat hilataan kohtuullisiksi: 400 uutta vuokra-asuntoa vuodessa
Sari
Mikko, itäpuolen kaupunginosia rasittaa turhan huono maine. Jos tarkastellaan asiaa kaupunginosittain vertaamalla asuntokuntien kulusyksikkökohtaisten käyttötulojen mediaanin suhdetta pääkaupunkiseudun kulutusyksikkökohtaiseen mediaanituloon, havaitaan, että kovin suuria eroja ei ole. Valtaosa kaupunginosista on siis lähellä mediaania (Loikkanen et al. toim, 2011, s. 198). Suunta voi silti olla mainitsemasi. Mutta erilaisuus ei ole sinänsä sitä, että toinen on kalliimpaa kuin toinen ja juuri siksi pitäisi monimuotoisuutta edistää.
Olen samaa mieltä kanssasi, että kehittämisessä kysymys on todella luottamuksesta ja hyviä esimerkkejä ja onnistumisia tarvitaan. Kalleus on erityisesti Helsingin ongelma ja keskeisimpiä syitä on se, että viimeiset kaksikymmentä vuotta asuntoja on rakennettu liian vähän. Pörinäsession muistan hyvin. Lähes kymmenen vuotta tuon jälkeen voin ilolla todeta, että Espoonkartanon ensimmäiset ”kylät” ovat asemakaavoituksen loppuvaiheessa. Toivottavasti ehtivät kevään aikana poliittiseen käsittelyyn. Kyllä siitä uskoakseni kiinnostava alue tulee.