Vihreät kaupunkipoliittiset vaikuttajat Otso Kivekäs ja Osmo Soininvaara julkaisivat kumpikin kuluvana vuonna kiinnostavan kaupunkisuunnittelua ja -kehitystä käsittelevän kirjan. Soininvaaran Talous ja kaupunki ilmestyi syksyllä ja tarkastelee aihepiiriä erityisesti talouden näkökulmasta. Kivekkään Kuinka rakennetaan vihreä kaupunki ilmestyi puolestaan jo ennen kevään kuntavaaleja. Ja vaikka hän itsekin kutsui sitä vaalikirjaksi, se ei tee oikeutta kirjan laadukkaalle ja monipuoliselle sisällölle. Lupasin Otsolle arvioida kirjan blogissani ja tässä se nyt tulee, samoin kun arvio Osmon kirjasta.

Soininvaara rajaa näkökulman talouteen ja tekee konkreettisia ehdotuksia

Jos Kivekäs tarkastelee kaupunkikysymyksiä laaja-alaisesti, Soininvaara on rajannut tarkastelunsa näkökulman taloustieteelliseksi ja tematiikka liittyy rakentamiseen, maankäyttöön ja asumiseen sekä liikenteeseen. Pitkä 16 vuoden kokemus Helsingin kaupunkisuunnittelulautakunnan jäsenenä ja ekonomistin koulutus antavat vahvat lähtökohdat tarkastelulle. Mutta hänelle tyypillisesti Soininvaara tekee myös reippaita kehitysehdotuksia ilman historian painolastia. Hän on originelli ja arvostettu ajattelija siis juuri teorian, käytännön ja luovuuden yhdistäjänä.

Soininvaara avaa lukijalle keskeisiä talousteoreettisia käsitteitä kuten ulkoisvaikutukset ja suhteellinen etu, ja jos johonkin niin maankäyttöön ne liittyvät molemmat. Soininvaaran huoli kohdistuu usein siihen, että kaikkia osapuolia ei kohdella kaavoituksessa ja maapolitiikassa tasapuolisesti ja siksikin lukee itsensä pro market -leiriin, eikä pro business -leiriin.

Lähestyn seuraavaksi kirjaa muutamien konkreettisten ja ehkä valtavirta-ajattelusta poikkeavienkin ehdotusten kautta. Asuntorakentamisen osalta Soininvaaran kanta on selkeä: rakennetaan sinne missä hinnat ovat korkeimpia, koska ne ovat houkuttelevimpia sijainteja. Liian täyteen rakentamisen riskin hän näkee tilanteessa, jossa tonttien omistus on kovin hajaantunutta. Jos taas yksi taho omistaa koko alueen, sen etujen mukaista ei ole ahtaa ylitäyteen, vaan rajoittaa rakentamisen määrää, mikä maksimoi tonttien yhteen lasketun arvon. Joskus paikallinen monopoli voi siis olla parempi.

Vaikka asuntojen hinnat kertovat tiiviin rakenteen houkuttelevuudesta, Soininvaaran mukaan ongelmana on ilmastonäkökohtien puuttuminen hintamekanismista, jota hän kuvaa aikamme pahimmaksi markkinavirheeksi. Hän ehdottaakin, että hintamekanismiin lisättäisiin hiilen sidonnan hinnoittelu eli että puuston vähentämisestä pitäisi maksaa korvaus ja puuston lisäämisestä saisi hyvitystä. Tämä olisi hyvä tapa estää yhdyskuntarakenteen hajautumista. Sen jälkeen ei olisi kannattavaa kaataa kymmentä puuta jostain kauempaa, jotta saisi säästetyksi yhden puun kaupungin keskeltä.

Soininvaara ottaa kantaa keskustan konversioihin toimistoista asunnoiksi ja ehdottaa käyttöön otettavaksi konversiomaksua, joka voisi olla esimerkiksi 1000 euroa kerrosneliöltä. Tämä malli mahdollistaisi konversion kaikille halukkaille ilman poliittista valintaa ja kohtelisi kaikkia kiinteistönomistajia tasapuolisesti. Tällöin asunnoiksi muutettaisiin ne toimistot, joiden muuttamisen asunnoiksi on järkevintä. Tyhjäksi jäävät toimistot vähentävät kaupungin elävyyttä, mutta asiaa voisi tietenkin lähestyä myös siten kuin Calgaryn kaupunki muutama vuosi sitten. Se nimittäin tarjosi jokaiselle konversioon ryhtyvälle 500 dollaria neliöltä tukea vauhdittaakseen niitä ja estääkseen keskustan autioitumisen.

Niukan tonttimaan tapauksessa tulisi Soininvaaran mukaan noudattaa suhteellista etua eli kaavoittaa kukin tontti parhaiten sopivaan tarkoitukseen. Kaupunki kehittyy ja muuttuu koko ajan ja yhtään pidemmällä aikajänteellä on vaikea tietää, mikä on paras tai sopivin käyttötarkoitus. Toisaalta esimerkiksi saastuttavaa tehdasta ei voi tietenkään rakentaa keskelle asuinaluetta. Niinpä hän ehdottaa pohdittavaksi mallia, jossa kaavoituksella kiellettäisiin kaikki ei sopivat käyttötarkoitukset, mutta sallittaisiin muut. Mielenkiintoinen ehdotus ja sopii hyvin yhteen keskustelun kanssa, jossa rakennuksilta vaaditaan suurta muuntojoustavuutta. On oleellista, että sekä kaavan että rakennuksen joustavuus toteutuisi samanaikaisesti.

Rohkeutta Soininvaaralta ei puutu myöskään hänen käsitellessään asumistuen ja tuetun asumisen problematiikkaa ja pohtiessaan pitäisikö kaikenlaisista tukimuodoista luopua kokonaan. Asuminen on kasvavissa kaupungeissa jo nyt niin kallista, että pienipalkkaisten työntekijöiden ei ole mahdollista asua niissä ilman tukea. Erilaisten tukien poistaminen johtaisi käytännössä nykyistä suurempiin maan sisäisiin palkkaeroihin, koska kaupungeissa tiettyjen ammattien palkkoja jouduttaisiin nostamaan, jotta saataisiin työvoimaa. Toki jo nyt tapahtuu palkkojen eriytymistä, mutta se olisi paljon suurempaa ilman tukimuotoja. Mutta lopulta Soininvaara päättyy siihen, että linjan muuttaminen olisi liian vaikeaa polkuriippuvuuden vuoksi.

Yllä vain muuttama kiinnostava esimerkki Soininvaara ajattelusta. Kirja on kauttaaltaan asiantuntevaa ja syvällistä pohdintaa ja sellaisenaan raikas tuulahdus kaupunkikeskusteluun. Suosittelen ehdottomasti lukemaan.

Kivekäs: elinvoimaan pitää sisällyttää mukava elämä

Kivekäs toteaa jo esipuheessa, että kysymys ei ole oppikirjasta, eikä puolueettomasta näkökulmasta, vaan siitä, miten hänen näkökulmastaan erityisesti Helsingistä voidaan kehittää hiilineutraali kaupunki, jossa elämä on ekologista ja mukavaa. Mainiosti hän toteaakin, että hieman epämääräisen elinvoiman käsitteeseen pitääkin sisällyttää mukava elämä.

Kivekäs tuntee hyvin helsinkiläisen kaupunkipolitiikan ja havainnollistaa suuria linjoja usein konkreettisilla esimerkeillä eri kaupunginosista. Kaupunkisuunnittelun käytännön päätöksenteon ohella oppia on selvästi haettu kirjallisuudesta, vaikkakaan lähdeviitteitä ei juuri käytetä.

Kivekäs käsittelee perusteellisesti asumista, kaavoitusta, pysäköintiä, liikkumista, päästöjä, biodiversiteettiä ja elinvoimaa sekä useita muita teemoja. Esimerkiksi asumisesta hän toteaa – aivan oikein – että ihmisten tarpeet ovat monenlaisia ja kuten myös taloudelliset edellytykset ja siksi niitä on vaikeata ja itse asiassa tarpeetonta pyrkiä ohjaamaan. Keskivertoihmistä kun ei ole olemassa. Vastaavasti on hyvä, että on erilaisia naapurustoja, kunhan pyritään välttämään huono-osaisuuden keskittymistä.

Tiiviin kaupunkirakenteen etuja Kivekäs tarkastelee monipuolisesti ja myös havainnollisin kuvin osoittaa, että tiiviyttä voidaan toteuttaa monin eri tavoin. Aluetehokkuudeltaan samaa tasoa ovat vaikkapa Kruununhaka ja Vuosaaren tornit. Liikkumisen osalta hän nostaa kärkeen kävelyn, johon hänen mukaansa kiinnitetään liian vähän huomiota. Olen tästä samaa mieltä. Lopultahan kaikki kävelevät, ja kävely-ympäristöihin pitääkin kiinnittää enemmän huomiota.

Autoilun analyysi on tiukka, ja erityisen hyvää työtä Kivekäs tekee pohtiessaan pysäköintipolitiikkaa ja sitä kuka lopulta maksaa pysäköinnin kustannukset. Pieni asiavirhe on siinä, että osakemuotoisessa pysäköinnissä määrätyt paikat eivät tyypillisesti jää taloyhtiölle, vaan rakennuttajalle. Mutta kuten hän osoittaa, ne nostavat todellisuudessa asuntojen hintoja ja vähentävät myös kaupungin tonttituloja.

Jossain kohdin mennään hieman kevyemmille perusteilla kuten vakiintuneissa moitteissa Triplaa ja Rediä kohtaan. Jos niitä ei olisi, kauppaliikkeet ja palvelut eivät valuisi Vallilan tai Kalasataman kivijalkaan, niitä vain ei yksinkertaisesti olisi läheskään siinä laajuudessa. Triplan osalta täytyy myös huomauttaa, että 90 % kauppakeskuksen asiakkaista saapuu paikalle muulla kuin yksityisautolla eli kestävillä kulkumuodoilla.

Kirjassa on paljon muutakin kiinnostavaa ja Kivekäs on sujuva kirjoittaja ja selkeä jäsentelijä. Päätän arvioni lukusuosituksen ohella suoraan lainaukseen Liikenne-luvusta: ”Tasa-arvoinen kaupunki ei ole sellainen, jossa köyhällä on varaa autoon, vaan sellainen, jossa investointipankkiiritkin liikkuvat ratikalla.”