Eilinen kesälauantain flaneeraus Helsingin keskustassa antoi hieman huolestuttavan kuvan kaupallisten palveluiden tarjonnasta ja käyttöasteesta. Väkeä oli vähänlaisesti liikkeellä, turisteja oli selvästi tavanomaista vähemmän, liiketiloja oli tyhjinä ja muutenkin tunnelma oli vaisuhko. Yksi huolestuttava muutos on tapahtunut siinä, että monet keskustan erikoisliikkeet ovat lyhentäneet arki-illan aukioloaan ja ne sulkevat pääosin jo kello 19. Tämä vaikuttaa varmasti siihen, ehtiikö keskustassa asioida työpäivän jälkeen. Keskustan tilanteesta on käyty debattia jo pitkään ja ongelmiksi on todettu juuri turistien puuttuminen, koronan myötä kasvanut etätyö, verkkokaupan kasvu, korkeat liikeilojen vuokrat ja tietysti kaupallisten palvelujen suurkuluttajien eli autojen hankala pääsy keskustaan.

Mutta pohditaanpa hetki erityisesti vähittäiskaupan logiikkaa samalla muistaen, että kaikissa tapauksissa brändeillä pitää markkinataloudessa olla mielenkiintoista tarjottavaa sopivaan hintaan. Moniin eurooppalaisiin suurkaupunkeihin verrattuna kansainvälisiä brändejä on Helsingissä ollut suhteellisen vähän, minkä lisäksi useat niistäkin ovat tulleet Suomeen melko myöhään. Omaa maaorganisaatiota ja -verkostoa ei olla välttämättä rakennettu ja osassa tapauksista liiketoiminnan mallina on ollut franchising. Moni näistä on toiminut Suomessa vain yhden Helsingin keskustan myymälän ja verkkokaupan voimin. Useamman myymälän tapauksessa vuokrasopimusten rotaatio on eri tahtista, jolloin vetäytyminenkin on hankalampaa kuin ainoan myymälän sulkeminen esimerkiksi koronapandemian aikana.

Franchasing-yritys voi olla hyvinkin pieni ja kun emobrändin taloudellisia resursseja ei ole käytettävissä, epävarmuutta ei pitkään siedetä. Reuna-alueen yhdestä myymälästä luopuminen on helpompaa kuin lopettaa lippulaivamyymälä tai monen myymälän verkosto eurooppalaisesta suurkaupungista. Reuna-alue kun on hoidettavissa verkkokaupan avullakin. Vanha totuus siitä, että kriisit ja laskeva suhdanne heiluttavat reuna-alueita eniten, näkyy tässä selvästi.

Entäpä sitten kävijämäärien ja ostovoiman kehitys. Matkailu elpyy epäilemättä, mutta siinä kestää aikansa, eikä Suomen sijainti Venäjän naapurissa ole tällä hetkellä paras myyntiargumentti kansainvälisille matkailijoille. Sen sijaan kasvaneen etätyön vaikutus näyttää isossa kuvassa vähäiseltä. Valtioneuvoston kanslian keväällä julkaiseman Monipaikkaisuus – nykytila, tulevaisuus ja kestävyys -raportin Helsingin keskusta päiväkävijöiden määrä vähenisi vain 1,3 prosenttia. Erityistä ostovoiman kasvua ei ole lähitulevaisuudessa ole näkyvissä korkean inflaation kurittaessa kansalaisia ja yleinen maailmanpoliittinen epävarmuus osaltaan hillitsee menohaluja. Helsingin kaupunki on korona-aikana kärsinyt poikkeuksellisen suurta kotimaan muuttotappiota, ja kokonaisväestön pienen kasvun on turvannut maahanmuutto. Perinteinen kaupunkitaloudellinen ilmiö on, että keskuskaupungin lähtömuuttajat omaavat korkeamman tulotason kuin saapuvat.

Helsingin kaupunginjohto on – aivan oikein – todennut, että oikeita vertailukohteita Helsingille ovat muut pohjoisimaiset pääkaupungit kuten Tukholma ja Kööpenhamina. Kaupunkitutkija Timo Aro julkaisi Twitter-tilillään kiinnostavia tietoja suurten kaupunkisetujen asukaskohtaisesta bruttokansantuotteesta. Kööpenhaminassa se on 69 7000 e/as, Tukholmassa 64 4000 e/as ja Helsinki-Uusimaalla 55 000 e/as. Kööpenhaminan yleistä elävyyttä selittävät ostovoiman ohella myös kiinnostavat kävely-ympäristöt, joita on kehitetty vuosikymmeniä, ja kaksinkertainen tiiviys Helsinkiin verrattuna. Keskustan pää(kävely)katu Ströget on hieno ja toimiva esimerkki hieman monumentaaliseen Aleksiin verrattuna. Ja lopulta käveltävyys on kaikki kaikessa: millä tahansa välineellä keskustaan onkin tullut, lopulta jokainen kävelee.

Jos onkin brändejä hävinnyt – Sand, Boss, Diesel, Lexington jne. – myös uusia ja kiinnostavia on tullut tilalle Helsingin keskustaan. Hyviä esimerkkejä ovat vaikka pikamuodille vaihtoehdon tarjoavat kotimaiset Arela, Halo from North, Uhana ja Papu. Arela tarjoaa myös huoltopalvelua myymilleen neuleille. Melkein tekisi mieli nähdä tässä aihioita kestävästä kuluttamisesta. Hienoa on myös se, että korkeatasoinen suomalainen desing-koulutus jalostuu liiketoiminnaksi.

Kiinnostavaa myös on, että mikään näistä myymälöistä ei sijaitse Aleksilla eli perinteisellä ”high streetillä”. Ehkä niiden ei tarvitse. Eroa on sillä, myydäänkö kaupassa 7 vai 70 euron t-paitoja. Ensimmäisessä tapauksessa huippusijainti on tärkeää, koska pienen keskiostoksen takia ovipumpun pitää soida tiuhaan ja impulssiostajat saada sisään. Jälkimmäiset ovat ehkä jo ostosdestiaatioita ja kanta-asiakas on valmis astumaan muutaman askeleen sivukadulle. Vastuullisen kuluttamisen näkökulmasta on hienoa, jos painopiste siirtyy pikamuodista kestävämpiin tuotteisiin.

Mitä kaupungin ja yritysten sitten pitäisi päätellä tästä kaikesta? Arkiaukiolojen lyhentäminen voi tuntua hyvältä ajatukselta ja välittömältä kulujen leikkaukselta, mutta pitkällä aikavälillä se näivettää keskustaa, jos asiakkaat oppivat, ettei siellä ehdi arkena asioida. Keskustaa pitäisi myös katsoa vähän laajemmasta näkökulmasta kuin laskemalla Aleksin tyhjät liiketilat, hyvin kiinnostavia ravintoloita ja pieniä liikkeitä on muuallakin. Jotta ne kytketään yhteen, täytyy pitää huolta nimenomaan hyvän kävely-ympäristön kehittämisestä. Kaupan rakenne muuttuu ja kestää aikaa ennen, kun lähtöpäätöksen tehneet toimijat palaavat – jos palaavat. Niinpä kaupungin pitäisi katsoa eteenpäin, eikä haikailla mennyttä. Tämä tarkoittaa ennakkoluulottomuutta, uutta harkintaa konversioiden osalta ja panostusta kävelyn olosuhteisiin. Ja lopulta yritysten pitää kehittää entistä kiinnostavampia konsepteja.