Kaupunki politiikassa -kirja analysoi ja kritisoi ansiokkkaasti kaupunkipolitiikkaa, mutta esittää niukasti ratkaisuja havaittuihin ongelmiin

Meritoituneet kaupunkitutkijat Mari Vaattovaara, Anssi Joutsiniemi, Jenni Airaksinen ja Markku Wilenius ovat julkaisseet erittäin mielenkiintoisen teoksen Kaupunki politiikassa. Pisteet hyvästä pelisilmästä myös tamperelaiselle Vastapainolle, joka kustansi hiljattain toisenkin kiinnostavan kaupunkitutkimuksen alaan kuuluvan julkaisun nimeltään Humanistinen kaupunkitutkimus. Kommentoin tässä blogissa vain ensiksi mainittua.

Vaattovaara kumppaneineen tarkastelee perusteellisesti ja kriittisesti kaupungin olemusta sekä suomalaisen kaupunkipolitiikan historiaa ja kehittymistä. Historiallinen katsaus on erinomainen, ja aivan oikein he kuvaavat lainsäädännön kautta tapahtuneen kehityskulun, jossa kaikilla kunnilla on samat vastuut ja velvoitteet ja että kaupungin nimen kunta voi ottaa käyttöön halutessaan. Ei ole enää maalaiskuntia tai kauppaloita. Heillä on mainio ja kuvaava nimi nykyisille kunnille: hyvinvointiyhtenäiskunta. Tutkijat nostavat esiin mahdollisuuden eriyttää erilaisia kuntatyyppejä ja niiden tehtäviä, mutta lopulta eivät kehittele ideaa pidemmälle.

Tässä yhteydessä täytyy muistuttaa mieleen, että vuoden 2014 syksyllä silloisen kuntaministeri Paula Risikon tilaamassa pikaselvityksessä Kuntamallit ehdotimme yhdessä Osmo Soininvaaran, Markku Sotaraudan ja muutaman muun kanssa kolmen erilaisen kuntatyypin tuomista lakiin ja niille erilaisia tehtäviä. Yhtenä keskeisenä ajatuksena oli rakentaa sote-malli vahvojen kaupunkien ympärille ja luopua demokratiamielessä hankalista kuntayhtymistä.

Tutkijat nostavat kirjassaan myös vahvasti esiin demokraattisen ohjattavuuden ja läpinäkyvyyden ongelmat monimuotoiseksi kehittyneessä kaupunkien toimintaympäristössä, jossa monissa tapauksissa kymmenien ellei satojen omien yhtiöiden, liikelaitosten ja kuntayhtymien rinnalle ovat tulleet erilaiset löyhät yhteenliittymät, verkostot ja kumppanuudet. Kokonaisuuden hallitsemiseksi on kehitetty governancen eli hallinnan lähestymistapaa. Tätä kaikkea monimuotoisuutta he kutsuvat kuvaavasti hyhmäksi.

On todettava, että keskinäisriippuvaisessa maailmassa kaupungit ovat joutuneet opettelemaan uudenlaisia ja usein notkeampia tapoja tehdä yhteistyötä ja toisaalta vaikkapa Helsingin kokoisessa kaupungissa on selvää, että luottamustoimisella valtuutetulla ei ole missään tapauksessa mahdollisuutta ollakaan kaikesta selvillä. Osittain tätä ongelmaa on yritetty ratkaista pormestarimallilla.

Erityistarkastelussa ja pääesimerkkinä hyhmästä tutkijoilla on valtion ja suurten kaupunkien väliset MAL-sopimukset, joissa sovitaan esimerkiksi valtion rahoituksesta joukkoliikenneinvestointeihin ja kaupunkien asuntotuotantotavoitteista. Malli on ikään kuin vähitellen tullut uudenlaiseksi työkaluksi ratkaisemaan valtio-kaupunki -suhdetta ilman, että on esimerkiksi selkeästi määritelty kriteereitä, miten kaupungit siihen valikoituvat. Läpinäkyvyyden kannalta asiaa voi ajatella näinkin, mutta taas yksittäisen kaupungin kannalta on helpottavaa, että isoista asioista voi neuvotella ”yhden” valtion kanssa, eikä lukuisten ministeriöiden ja muiden organisaatioiden. Sinänsä tosiasiallinen tilanne tietysti myös kuvaa valtion kaupunkipolitiikan ohuutta. Tutkijoiden moittimassa asemanseutujen kehittämisessä voi olla mukana valtion taholta väylävirasto, Senaatti ja VR kukin omine tavoitteineen, eikä vielä olla päästy edes VM:öön asti puhumaan rahasta. Ennen näitä asioita hoidettiinkin eduskunnassa siltarumpupolitiikalla, mikä sekään ei ehkä ole paras mahdollinen ratkaisu.

Laajassa ja perusteellisessa teoksessa nostetaan esiin myös aiheellinen huoli segregaation vahvistumisesta ja alueiden eriytymisestä, kritisoidaan kumppanuuskaavoitusta, suhtaudutaan kriittisesti tiivistämiseen – josta annetaan turhan karikatyyrimäinen kuva – moititaan asuntosuunnittelua ja toki sijoittajatkin saavat osansa. Yksi tärkeä huomio on mielestäni se, että todellisuudessa meillä on vain vähän esimerkkejä onnistuneesta täydennysrakentamisesta olemassa olevaan yhdyskuntarakenteeseen ja niitä tarvitaan lisää.

Kirjan lopussa esitetään ehdotuksia ja teesejä kaupunkipolitiikan kehittämiseksi. Tämä osio on perusteellisen teoksen kevein. Olisin kaivannut konkreettisempia ehdotuksia vaikkapa kuntamalleista, segregaation eston nykyistä vaikuttavammista toimenpiteistä, asumistuen toimivammista malleista tai vaikkapa valtion konserniohjauksen kehittämisestä, jolla paremmin voitaisiin vastata monialaisiin kaupunkipolitiikan ongelmiin. Mutta niin kuin tiedämme, Minervan pöllö liihottaa paikalle, kun asiat ovat tapahtuneet ja pöly laskeutunut, ja selittää ja tulkitsee tapahtunutta. Uusien ratkaisujen kehittäminen on sittenkin ehkä enemmän innovatiivisten kaupunkikehittäjien, virkamiesten, yritysten ja kansalaisten erilaisissa ja kirjassakin moitituissa verkostoissa tapahtuvaa kokeilua, johon toki tarvitaan aina demokratian mukaiset päätökset. Onnittelut kirjoittajille joka tapauksessa, kirja on hieno kokonaisuus ja annan kaikille kaupunkiasioista kiinnostuneilla vahvan lukusuosituksen.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s