Kaupungin, kaupunkitilan ja katutilan elävyydestä keskustellaan paljon, ja yleisesti ottaen elävyyttä arvostetaan ja pidetään hyvänä. Vaikka käsite on intuitiivisesti selkeä, ei kuitenkaan ole läheskään aina selvää, mitä sillä tarkoitetaan, eikä elävöittämisen keinoistakaan olla yhtä mieltä. Tampereella keskustellaan jatkuvasti keskustan elävyydestä. Osa on sitä mieltä, että ratikkatyömaa tappaa yrityksiä, toisten mielestä kauppakeskukset tekevät saman ja kolmansien mielestä ongelmana on autoilun vaikeuttaminen. Helsingissä käytiin tiukka poliittinen vääntö maanalaisesta kokoojakadusta, jonka ajatuksena oli viedä autoliikenne maan alle ja luoda tilaa hyvälle kävely- ja pyöräily-ympäristölle. Kokoojakatua ei tullut.

Tunnettu tanskalaisprofessori Jan Gehl on vuosikymmeniä tutkinut ja puhunut elävästä kaupunki- ja katutilasta. Hän on todennut, että kävely on kiinnostavaa, kun ympäristössä on viiden sekunnin välein jotakin uutta huomioitavaa kuten kivijalkatilojen ikkunoita, katusoittajia tai kahviloiden terasseja. Monotoninen ympäristö ei sen sijaan houkuttele kävelemään, eikä synnytä elävyyttä. Autotkaan eivät ole pelkästään ongelma kuten yhdysvaltalainen kaupunkisuunnittelija Jeff Speck on esittänyt kirjassaan Walkable City. Joskus ne voivat tuoda myös turvaa kävelijälle esimerkiksi hyvin suunnitellun katupysäköinnin muodossa.

Melbournen yliopiston kaupunkisuunnittelun professori Kim Dovey on esittänyt, että korttelin sivun pituus pitäisi ollaan korkeintaan 100 metriä, jolloin syntyy läpäisevyyttä ja mahdollisuus erilaisiin reitteihin. Portlandissa keskustassa korttelin pituus on noin 80 metriä, joka kivijalkoineen tekee siitä erittäin miellyttävän kävellä. Lisäksi syntyy paljon kulmia, jotka taas ovat parhaita paikkoja kaupallisille palveluille. Katutilaa voi elävöittää myös erilaisilla tapahtumilla ja vaikkapa ympäristötaiteella. Sähköpotkulautojen elävöittävästä vaikutuksesta en ole niin vakuuttunut.

Helsingissä on päivitelty Aleksanterinkadun kaupallisten palvelujen heikkenemistä. Kasvavalla verkkokaupalla lienee osuutensa, kuten myös tarjooman kiinnostavuudella, mutta katuna se on mittakaavaltaan kaukana Kööpenhaminan tunnelmallisesta Strögetistä. Kauppakeskuksetkin vaikuttavat kilpailutilanteeseen, mutta ne puolestaan muuntuvat yhä enemmän vapaa-ajan palveluiden, ravintoloiden ja kahviloiden suuntaan. Toki kansainvälisten muotibrändien houkuttelussa ne ovat tärkeitä, koska pystyvät lupaamaan suurehkon asiakasvirran. Väljästi rakennetun kaupungin kivijalka ei tähän pysty.

Muotikauppa, elektroniikka, kirjat ja musiikki siirtyvät kasvavassa määrin verkkokauppaan, joten on perusteltua kysyä mitä lopulta voi jäädä kadunvarsien liiketiloihin, vaikka kuinka olisi lyhyet korttelit ja tiivistä kaupunkirakennetta ympärillä. Ruokakauppa, takeawayt, kahvilat, oluthuoneet, tanssistudiot, kampaamot, suutarit, pesulat ja jotkin muut lähipalvelut voivat toimia, kunhan lähellä on väkeä riittävästi.

Pelkkä tiiviys ei kuitenkaan vielä takaa elävyyttä, vaan usein tarvitaan toimintojen sekoittamista. Vallilan teollisuuskortteleissa on paljon työpaikkoja, samoin useita lounasravintoloita. Iltaisin kadut ovat kuitenkin kovin hiljaisia, eikä juuri mikään palvelu ole auki. Jos alueella olisi myös asukkaita, elämää olisi myös virka-ajan ulkopuolellakin ja ehkä enemmän avoimia palveluitakin.

Palveluiden käyttöön liittyy paljon myös kulttuurisia piirteitä. Joissakin maissa syödään paljon ulkona ja ystäviä tavataan kodin ulkopuolella. Keski-Euroopassa kiinnittää huomiota, että pitkälle syksyyn ja aikaisin keväällä ollaan ulkona ravintoloissa ja kahviloissa vilttien sekä lämmittimien avulla. Meillä siirrytään sisään viimeistään syyskuussa, vaikka muka olemme tottuneita kylmiin ilmoihin. Ehkä nyt korona-aikana pitäisi oikeasti opetella hyödyntämään terasseja paremmin?

Tiiviyskään ei siis ratkaise elävyyden ongelmaa, jos se on kovin yksipuolista. Jo edellä mainittu Kim Dovey on Urban Design Thinking -kirjassaan puhunutkin urbaanista intensiteetistä, jolla hän viittaa kontaktien ja kohtaamisten keskittymiseen. Helsingin IFK:n ansioista Nordiksella on joka viikko intensiteettiä 7000 ihmisen edestä ja tämän kesän ravintolamaailma Senaatintorilla loi sinne huomattavaa intensiteettiä. Tarvitaan siis kiinnostavia sisältöjä, kaupunkisuunnittelu ja rakennukset luovat vain edellytyksiä.

MDI-konsulttitoimiston Adeleidessakin asunut asiantuntija Veera Mustonen on kirjoittanut blogissaan[1] Economics Intelligence Unitin kaupunkien elävyyttä mittaavasta Liveability-indeksistä ja todennut, että Helsinki menestyy siinä hyvin. Kuten hän huomauttaa, se mittaa kuitenkin kohtuullisen ylätason asioita ja niinpä hän ehdottaakin kolmea hieman toisenlaista elävyyden mittaria, jotka ovat:

*Kuinka moni lapsi kävelee tai pyöräilee päivittäin kouluun?

*Kuinka monta satunnaista merkityksellistä kohtaamista tapahtuu julkisissa tiloissa päivittäin?

*Kuinka paljon kaupungissa syntyy sävellyksiä, uusia ruokalajeja – tai edes twiittejä?

En tiedä ovatko juuri nuo oikeita mittareita, mutta ainakin ne kuvaavat konkreettisesti elävyyttä.

[1] https://www.mdi.fi/blogi-nakyyko-kaupungin-elinvoima-rankingeissa/