Yhdyskuntasuunnittelun professori Kimmo Lapintie kirjoitti blogissaan liikenteen ja erityisesti autoilun tulevaisuuteen liittyvistä visioista – sähköautot, robottiautot, MaaS – tuttuun tyyliinsä terävästi ja uusia näkökulmia avaten mutta myös visioita epäillen. Hänen ensimmäinen epäilynsä liittyy näkemykseen siitä, että robottiautojen ja MaaS-palveluiden myötä lopulta autoilu halpenisi. Erityisesti siksi, että ainakin Suomessa valtio hyötyy taloudellisesti yksityisautoiluun liittyvistä veroista ja maksuista. Käytännön talouspolitiikasta tiedämme, että valtion tulojen vähentyessä menojen vähentäminen on aina kivuliasta. En puutu kuitenkaan tähän sinänsä relevanttiin argumenttiin.

Lapintien toinen epäilys on nimittäin vielä kiinnostavampi. Hän toteaa, että auto ei ole vain neutraali liikkumisväline, vaan että se on tila: ”Aivan samoin kuin oma asunto, autoilija on suvereeni sen suhteen, kenet hän ottaa kyytiin, koska ja missä, vai ajaako hän ennemmin yksin omassa tilassaan, omien ajatustensa kanssa. Hänen ei tarvitse päästää sisään tuntemattomia ulkopuolisia (!), kuunnella heidän juttujaan, haistella heidän hajujaan tai sietää heidän loukkauksiaan.” Ja koska se on tila, on paljon ihmisiä, jotka eivät halua luopua siitä.

Vaikka itse käytänkin kohtuullisen paljon joukkoliikennettä ja uskon liikkumisen muutokseen, on pakko myöntää, että tila-ajattelu on totta. Olen pohjimmiltani paatunut yksityisautoilija ja minulla on ollut oma auto 18-vuotiaasta asti. Opiskeluaikaankin piti käydä töissä, että rahat riittivät autoon, toisaalta opiskelu kahdessa tamperelaisessa yliopistossa oli helpompaa nopeiden siirtymien ansiosta.

Ja ehdottomasti ajaminen on toisinaan nautinto, erityisesti hyvällä autolla, hyvällä kelillä ja hyvällä tiellä. Matalaprofiilirenkaat pureutuvat asfalttiin, ohjaus on tarkan jämäkkää, voimaa riittää nopeaan ohitukseen, laadukas äänestoisto pauhaa Hank ”C” Burnettea ilman, että kukaan vieressä väittää 80-luvun alun ruotsalaisrockabillyn olevan sietämätöntä meteliä. Vieressä ei myöskään istu hygieniansa laiminlyönyt ja sekavasti käyttäytyvä päihdeongelmainen henkilö, kuten ratikassa välillä tapahtuu.

Mutta nautintoa ei ole seisoa ruuhkassa, etsiä loputtomasti parkkipaikkaa, skrapata jäätynyttä tuulilasia, ajaa pimeässä huonossa kelissä tai hypätä jääkylmään autoon. Monet ikäiseni ovat olleet ja ovat edelleen valmiita tuohonkin, vaikka esimerkiksi ratikka tarjoaa hienon käyttäjäkokemuksen ja läsnäolon kaupungissa.

Vaikka auto on tila, se ei ole samanlainen tila lapsille, nuorille ja nuorille aikuisille. He ovat tottuneet luomaan tarvitsemansa tilan toisella tavalla. Heille tila ei synny henkilöauton sisällä, vaan se syntyy olemalla verkossa yhteydessä lähes jatkuvasti haluamiensa ryhmien ja ihmisten kanssa, tai sulkeutumalla musiikin maailmaan joka paikassa, joillekin lukemalla kirjaa metrossa. Myös arvot ja asenteet muuttuvat. Omistaminen ei ole läheskään kaikille itseisarvo, ja jakaminen on luonteva osa arkea, vaivattomuus ja helppous ovat tärkeämpää kuin yksityisyys autossa tai ajonautinto. Ainakin osalla ympäristöystävällisyys on arvo sinänsä ja ehkäpä rahan käyttöäkin mietitään toisella tavalla.

Robottiautot tulevat ennemmin tai myöhemmin, polttomoottorit ovat katoavaa kansanperinnettä, kaupungistumisen myötä joukkoliikenteen toimivuuteen ja käyttäjäkokemukseen ryhdytään kiinnittämään huomiota toden teolla, autoilun kustannuksiin tuodaan seuraavina vuosina myös todellinen pysäköinnin kustannus ja erilaisia ruuhkamaksuja sekä käytön rajoituksia lisätään. Autonautiskelijoita on aina ja heillä on mahdollisuus maksaa sen vaatimat kustannukset. Valtiokin keksinee tavan kerätä tarvitsemansa verotulot tavalla tai toisella.