Lisää asuntopolitiikkaa vai markkinaehtoista asuntotuotantoa?

Arkkitehti Harri Hautajärvi kirjoitti lauantaina Hesarin (HS 5.11.) kolumnissaan kriittisesti pienistä asunnoista ja moitiskeli erityisesti Saton miniasuntoa sekä pienten asuntojen tuottoja nykyisessä asumistukimallissa. Aiheesta jatkettiin aktiivisesti sosiaalisessa mediassa tutuin argumentein. Yksi suosituimmistahan on se, että asuntojen myyntihinnan ovat erkaantuneet tuotantokustannuksista. Myös kaupungistumisen edistämistä ja keskittämistä muistetaan aina moittia.

Ottamatta sinänsä muuta kantaa Saton miniasuntoon kuin että se on kiinnostava kokeilu ja toteutettu poikkeusluvalla on totta, että erityisesti Helsingissä uudistuotannossa asuntokoot ovat hieman pienentyneet. Eräs tärkeä syy siihen on asuntojen yleinen kalleus, mutta yhtä hyvin se, että uusien asuntojen pohjat ovat nykyisin erittäin tehokkaita ja toiminnallisia. Omakohtainen kokemus vahvistaa tämän: perheemme muutti hiljattain Taka-Töölöstä 1920-luvulla rakennetun talon yli 100 neliön asunnosta edustamani yhtiön rakentamaan 92 neliön asuntoon Konepajalla. Asunto on monin tavoin toiminnallisuudeltaan parempi ja käyttökelpoisempi.

Korkeat hinnat Helsingin halutuilla alueilla johtuvat monesta tekijästä, joita ovat esimerkiksi tonttimaan hinta, muuta maata suuremmat rakentamiskustannukset, erilaiset määräykset sekä kalliit pysäköintiratkaisut. Mutta myös siitä, että asuntotuotanto ei tahdo pysyä kasvun tahdissa eri osapuolten hyvistä pyrkimyksistä huolimatta. Sinänsä asuntokoon pienentyessä neliöhinta tuppaa nousemaan, koska kalliiden tilojen (märkätilat, keittiö) suhteellinen osuus kasvaa. Siksi ostajatkin arvioivat yhä enemmän toiminnallisuutta, lähiympäristön laatua ja kokonaishintaa. Lopulta hinnat määräytyvät markkinoilla, mutta edellä kuvatut reunaehdot luovat kustannusmielessä perustason, joka koskee kaikkia toimijoita. Sinänsä en tiedä mitään liiketoimintaa, missä ei pyrittäisi maksimoimaan myytävän tuotteen tai palvelun hintaa.

Helsingin tilanne kertoo erityisesti siitä, että kaupunki on vetovoimainen ja haluttu asuinpaikka ja ennätysmäinen lapsiboomikin osoittaa, että tänne halutaan juurtua. Siinä mielessä monia asioita on tehty oikein. Jotta kaikilla halukkailla olisi mahdollisuus asua Helsingissä, tarvitaan kuitenkin vielä aktiivisempaa otetta kaikilta toimijoilta ja myös joidenkin määräysten ja normien kriittistä tarkastelua.

Hautajärvi epäilee tasa-arvon ihanteen kuitenkin tässä rytäkässä kadonneen. Mitä hän tarkasti ottaen tarkoittaa tasa-arvolla ei täysin selviä, mutta ainakaan hän ei halua pienentää asuntokokoja, vaikka sitten osa ei siinä tapauksessa voisikaan asua Helsingissä. Kuten Orwellkin aikoinaan totesi ”toiset eläimet ovat tasa-arvoisempia kuin toiset”. YIT teki muutama vuosi mielenkiintoisen tutkimuksen asumisen motiiveista. Tutkimuksessa löydettiin neljä asumisen heimoa muutamine alaryhmineen. Tässä yhteydessä kiinnostava on erityisesti ”varikkoheimo”. Varikkoheimolaisille asunto paikka, jossa nukutaan, syödään aamupala ja pestään pyykkiä, muuten elämä on aivan muualla. Minimineliöt riittävät, eikä laaja taloyhtiön yhteiskäyttötila ole toivelistan kärjessä. Osa haluaa edullisen varikon lähiöstä hyvien joukkoliikenneyhteyksien äärestä, osa keskustan humusta. Pitäisikö heillä tasa-arvon nimissä olla enemmän tilaa?

Asuntotukiasiat vaativat oman käsittelynsä, mutta yleisesti ottaen jaksan aina hämmästellä ajatusta siitä, että täysivaltainen kansalainen ei olisi kykenevä päättämään missä (kaupunki, kehyskunta, maaseutu) tai minkälaisessa asunnossa hän haluaisi asua ottaen huomioon erilaiset tarpeensa ja taloudelliset realiteettinsa. Hautajärvi epäilee, että meillä on puutetta asuntopolitiikasta. Minä puolestani epäilen, että meillä poliittisen puolueet ja viranomaiset haluavat aivan liikaa tehdä asuntopolitikkaa. Monet asiat markkinat olisivat aikaa sitten jo ratkaisseet, esimerkkinä vaikkapa pysäköintipaikkojen oikea määrä.

On totta, kuten Hautajärvi huomauttaa, että meillä asutaan hieman ahtaammin kuin joissakin muissa Europan maissa, mutta ilmastopolitiikan ja luonnonvarojen käytön kannalta ei ole mitään erityistä perustetta pyrkiä kasvattamaan asumisväljyyttä nykyisestä.

Yksi kommentti artikkeliin ”Lisää asuntopolitiikkaa vai markkinaehtoista asuntotuotantoa?

  1. Asumisväljyyttä mietittäessä on hyvä muistaa, että keskiarvoa laskee erityisesti keski-ikäisten panostukset kakkosasuntoon, kesämökkeihin tai nykyisin enemmänkin koko vuoden käytössä oleviin kakkosasuntoihin. Joiden suhteellinen osuus Suomesda on erittäin suuri muihin maihin verrattuna. Todennäköisesti ME tasoa vaikka tilastofaktaa asiasta en ole nähnyt

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s