Taloustieteen professori Matti Pohjola esitti Hesarissa (17.8.) viileän analyysin Suomen talouden rakenteellisesta kehityksestä: korkean teknologian vienti on romahtanut, panostukset tutkimus- ja kehitystoimintaan ovat supistuneet sekä julkisella että yksityisellä sektorilla, mutta osaamisintensiivisten palveluiden vienti on kasvanut. Pohjolan mukaan kansantalouden suhteellinen etu on siirtynytkin näihin palveluihin. Selkeä analyysi, eikä keskeinen toimenpidesuositus eli julkisten tutkimus -ja kehitysinvestointien kasvattaminen sinänsä yllätä.

Toisenlaisen, mutta inspiroivan näkökulman uuden kehittämiseen tarjoaa professori ja kirjoittajakumppanini Markku Sotarauta, joka blogissaan huvittuneena pohdiskelee ristiinpölytystä, eri alojen rajapintainnovaatioita sekä erilaisia co-aktiviteetteja todeten, että ”me tarvitsemme edelleen paneutuneita, syvälle kurkottavia ja omassa ajattelussaan ja toiminnassaan systemaattisen loogisia ihmisiä”[1].

Olen harrastanut innovaatiojärjestelmäkysymyksiä vuodesta 1990, jolloin tutustuin käsitteen suomalaiseen lanseeraajaan, professori Martti Tiuriin. Meillä on aina uskottu vahvasti systemaattiseen innovaatiopolitiikkaan, ja Nokian matkapuhelinten menestys ikään kuin vahvisti, että systeemimme on nerokas. Viime vuosikymmenen lopulla kriittisiä huomioita tosin esitettiin kansainvälisissä arviointiraporteissa, mutta ne eivät johtaneet mihinkään. Jälkikäteen ajateltuna Nokian nousu ja maailmanlaajuinen menestys oli monien yhteensattumien summa ja ehkäpä poikkeuksellinen tapahtuma, jonka toistumisen todennäköisyys ei ole kovin suuri. Ongelma on vain se, että totuimme Nokia-tason elintasoon.

Toinen ylpeydenaiheemme on ollut menestys PISA-tutkimuksissa. Peruskoulumme on ollut huippuluokkaa, joskin tulokset ovat viime vuosina heikentyneet. PISA:ssa vahvuutemme on ollut erityisesti pieni hajonta, eivät niinkään yksittäiset huiput. Julkisesta keskustelusta päätellen maan hallituksen talouden sopeutustoimet ovat johtamassa sekä perusopetuksen ja että yliopistojen romahtamiseen. Resurssien heikkeneminen on huono asia, mutta peruskoulussa, yliopistoissa tai innovaatiopolitiikassa more for same ei liene oikea lääke pelkästään.

Vaikka innovaatiot syntyisivätkin eri alojen rajapinnoilla, kasvavien innovaatiopanostusten seurauksena tai co-creation aktiviteettien tuloksena, minua silti vaivaa se, että me emme juurikaan puhu yksilöistä. Niistä intohimoisista ja syvällisesti asiaan sitoutuneista henkilöistä, jotka vaikeuksista huolimatta puskevat ideaansa eteenpäin, ottavat erilaisia henkilökohtaisia riskejä tai sytyttävät tiiminsä liekkeihin esimerkillään. Ihmiset lopulta keksivät, ihmiset vievät asioita eteenpäin, ihmiset johtavat, vaikka eivät olisikaan johtajia titteliltään. Systeemit, organisaatiot tai rajapinnat eivät lopulta innovoi.

Tämä on meille suomalaisille hieman vaikea asia, koska korostamme tasa-arvoa, matalia tuloeroja, matalaa profiilia ja sovinnaisuutta. Jo se, että ihminen voisi mennä avioon itselleen sopivan puolison kanssa sukupuoleen katsomatta, saa maan lähes tolaltaan. Puhumattakaan muutamasta kymmenestä tuhannesta turvapaikanhakijasta. Ja hyvätuloisten pitää osallistua yhteisiin talkoisiin, vaikka maksaisivatkin vain vaatimattomat 50 prosenttia tuloistaan veroa. Kukapa sitä nyt elämiseen sellaisia tuloja tarvitsee.

Mitäpä jos ryhtyisimme järjestelmien sijaan pohtimaan mitkä olisivat niitä tekijöitä, jotka tuottaisivat yhteiskuntaan menestyksennälkäisiä ihmisiä, jotka olisivat halukkaita synnyttämään vientiin kelpaavia korkean osaamisen tuotteita ja palveluita tai jotka uskaltaisivat saattaa itsensä naurunalaisiksi organisaatioissaan poikkeuksellisilla ideoillaan tai jotka ehkä ryhtyisivät kipeästi kaivatuiksi kasvuyrittäjäksi. Jokin think tank voisi tehdä tästä vaikka raportin valtion innovaatiorahoituksella.

[1] http://www.saunalahti.fi/~atmaso/blog—kapea-polku-pohjoise/ristiin-rastiin-polyttajia.html