Lomailimme vaimoni kanssa Portugalissa pari viikkoa. Ehkä kiinnostavin vierailukohde oli Lissabonissa sijaitseva Calouste Gulbenkian –keskus, joka koostuu useammasta museosta ja niihin liittyvistä toiminnoista sekä laajasta puistosta. Calouste Gulbenkian oli kansainvälinen liikemies ja kosmopoliitti, joka asettui Lissaboniin 1942 ja kuoli siellä 86-vuotiaana vuonna 1956. Keskuksen on rakennuttanut hänen perustamansa säätiö, joka hallitsee myös Gulbenkianin itse keräämää laajaa taidekokoelmaa.
Me tutustuimme keskuksen modernin taiteen museoon, jossa näyttelyn teemana oli Tension and Freedom, ja tarkastelussa olivat Iberian niemimaan 1900-luvun diktatuurit. Yksi mieleenpainuvimpia kokonaisuuksia oli Joao Abel Mantan kuuden teoksen sarja, jossa hän kuvaa diktaattori Salazarin nousun ja tuhon huikeilla grafiikoilla. Siinä oli tiiviissä paketissa portugalilaisen diktatuurin historiaa.
Joao Abel Manta: osa teoksesta The Most Excellent Dinosaur
Lissabonissa Gulbenkian tunsi olevansa kotonaan ja halusi siksi antaa uskomattoman lahjan kotikaupungilleen. Vierailu nosti vääjäämättä mieleen meikäläisen Guggenheim–keskustelun ja sen ehkä kiusallisimman piirteen eli julkilausumattoman oletuksen, että Helsinki ei olisi erittäin kiinnostava kuvataidekaupunki jo nyt. Helsinki on itse asiassa erittäin kiinnostava kuvataidekaupunki, josta viime vuosien hyviä esimerkkejä ovat vaikkapa Didrichsenin hieno Munck-näyttely, Taidehallin Klubin näyttävä Hilma af Klint –näyttely, Kiasman upea Maplethorpe, Hakasalmen Huvilan Rasvaletit tai Amos Anderssonin Hammershøi vain muutamia mainitakseni. Ja aina voi käydä meditoimassa Gallen-Kallelan Kullervon kirouksen äärellä Ateneumissa, jos tuntuu energia loppuvan.
Gulbenkianin aikalaisen Amos Anderssonin pystyttämä säätiö näyttää parhaillaan esimerkkiä uudella hankkeellaan mitä filantroopit saavat parhaimmillaan aikaan. Tätä taustaa vasten herää kysymys mitä annettavaa Guggenheimilla on Helsingille. Onko sillä aikomus tuoda omia parhaita kokoelmiaan näytille? Jos taas halutaan tuoda esiin suomalaista historiaa ja taidetta, tarvitaanko siihen Guggenheimille maksettavia korvauksia?
Arkkitehtuurikilpailu oli ehdottomasti onnistunut ja loppusuoran ehdokkaat kaikki kiinnostavia. Puurakentamista en sinänsä pidä erityisenä arvona, mutta sillä toki saadaan puulobbareiden tuella TEM:n rahahanat auki. Arkkitehtuurin osalta viitataan usein Bilbaon Guggenheimiin, joka onkin Gehryn upeaa jälkeä. Bilbao panosti tuohon aikaan muihinkin tasokkaisiin arkkitehteihin mm. Calatravaan. Muuten vertaus Bilbaoon ontuu sikäli, että Bilbao oli pienehkö taantuvan teollisuuden kaupunki, kun taas Helsinki esiintyy jatkuvasti erilaisilla kiinnostavien kansainvälisten kaupunkien listoilla.
Guggenheimin osalta ensimmäiseksi ratkaistava kysymys on mitä annettavaa tai lisäarvoa sillä todella on tuoda helsinkiläiseen taideskeneen. Toiseksi pitää harkita paljonko mahdollisesta lisäarvosta kannattaa maksaa ja arvioida vaihtoehtoisia investointeja, jos kerran investointikykyä kaupungilla on. Mistään kansallisesta hankkeesta ei kannata puhua, eikä nykyisessä valtiontalouden leikkausmoodissa ole perustettakaan sellaiseen, poikkeuksena luonnollisesti puurakentaminen.
Vaikka Solomon Guggenheim oli filantrooppi New Yorkissa, hänen perustamansa säätiö ei ole sitä Helsingissä. Sen sijaan Gulbenkianin ja Anderssonin säätiöt ovat sitä kotikaupungeissaan ja tuovat hienosti oman maansa parasta taidetta. Viime sunnuntain vierailu Gulbenkianin modernin taiteen museoon oli sitä paitsi todella edullinen: pääsymaksu 0 euroa.
Nokkela Kaupunki 
Helsinki toki kiinnostava kuvataidekaupunki, KÄRKIKOHDE kuitenkin puuttuu. Guggenheimilla lienee potentiaalia luoda sellainen. Bilbaon kokemuksiin ja ’Guggenheim-efektiin’ kannattaa Suomessa yhä tutustua – ja ottaa oppia, onhan koko Suomi Bilbaon kaltaista taantuvaa ruostevyöhykettä, Täälläkin tarpeen käänne, jollaisesta Bilbao on loistavimpia mallitapauksia. Jos Guggenheim-hanke nyt kaadetaan, tuleeko tapauksesta symboli, joka kuvastaa sulkeutuvaa ja surkastuvaa Suomea?
Jos Guggenheim Helsinki -arkkitehtuurikilpailu oli hyvin järjestetty ja onnistunut, niin minä olen Turkin kuningatar. Saatiin maailmanennätysmäärä ehdotuksia, joista lähes kaikki olivat huttua ja jotka tuomaristo joutui puolijuoksua karsimaan liian pieneen joukkoon finalisteja. Finalistien joukossa taas ei kovin kummoisia ideoita uudeksi museoksi ollut, sinänsä ehkä pätevää tämän hetken museosuunnittelua kylläkin. Voittaja ei sovi tyylilajin puolesta esitetylle paikalle lainkaan. Propagandahankkeena kilpailu varmasti täytti tarkoituksensa. Palstametrejä saatiin ja luotiin mielikuva, että joku on aikeissa rakentaa museon.
Osuit asian ytimeen, Juha. Yksityisellä rahalla (hyvin hoidetussa säätiössä) ja taiteen vaalimisen missiolla modernin taiteen museon voi perustaa onnistuneesti vaikka Mänttään. Guggenheimin Helsinki-hankkeessa ei kuulu taiteen tukemisen argumentteja eikä sille löydy yksityistä rahaa, kun ei hanke ole kannattava millään mittarilla. Siinä kohtaa, kun museon kiertävät näyttelyt saapuisivat Helsinkiin, taiteesta kiinnostuneet turistit ovat ne jo maailmalla katselleet.
Sen sijaan Amos Anderson -museon laajennus on mahtava hanke tähän tilanteeseen; siihen saisi minunkin verorahojani käyttää ihan luvan kanssa – vaan niitäpä ei AA kärky.