Olin Tampereen teknillisellä yliopistolla keskustelemassa lähiöiden kehittämisestä ja täydennysrakentamisesta. Aihe on ajankohtainen kaupungistumisen jatkuessa ja yhdyskuntarakenteiden tiivistyessä. Hieman lähiöiden määrittelystä riippuen lähiöissä asuu noin puolitoista miljoonaa suomalaista, ja suurin osa niistä on kaikin puolin hyviä asuin- sekä elinympäristöjä: puhdas ilma, turvallinen ympäristö, usein luonto ja palvelut lähellä, ne ovat joukkoliikenneyhteyksien päässä, lähiöissä on lämpimät talot ja mukavasti asuinneliöitä. Tunnettu lappilainen taiteilija Kalervo Palsa maalasi jonkin aikaa 60-luvun lopulla espoolaisessa kerrostalossa ja oli vilpittömän ihastunut, kun sormet pysyivät lämpimänä.

Joissakin lähiöissä on myös vakavia ongelmia, erityisesti silloin kun huono-osaisuus keskittyy työttömyyden, päihde- ja parisuhdeongelmien, köyhyyden tai vaikkapa rikollisuuden muodossa – ulkomaalaistaustaa en pidä ongelmana. Lähiöiden kehittämiseksi on ehdotettu monenlaisia toimenpiteitä kuten korjaus- ja täydennysrakentamisesta, palveluiden kehittämistä, osallistumismahdollisuuksien parantamista ja joskus myös vanhojen rakennusten purkamista. Lähes aina keinovalikoimassa on yhteisöllisyyden vahvistaminen. Mitä yhteisöllisyydellä kulloinkin tarkoitetaan, voi jäädä epämääräiseksi.

Paasivaaran ja Nikkilän[1] mukaan yhteisöllisyys on vuorovaikutusta, yhdessä olemista ja tekemistä, henkilökohtaisesti merkittäviä suhteita, luottamusta ja yhteenkuuluvuutta. Kuinka sidottua yhteisöllisyys on tiettyyn paikkaan, erityisesti nykyisen sosiaalisen median sovellusten ollessa käytössä? Maaseudun kylissä yhteisöllisyys liittyi paikkaan, koska silloin asuttiin ja oltiin koko elämä  samassa paikassa. Nyt kaupungistumisen kriitikot valittavat, että kerrostalossa ihmiset eivät tunne edes naapureitaan, vaikka juuri siitä syystä monet pitävät kaupungeista. Kokemuksesta voin sanoa, että tämä ongelma hoituu helposti hankkimalla koiran.

Tämän päivän yhteisöllisyys syntyy monimuotoisesti ja rakentuu monenlaisissa yhteyksissä: harrastusryhmissä, opiskelukavereiden kesken, joskus lapsuuden ja nuoruuden ystävyyssuhteet kantavat läpi elämän, toisinaan työporukoiden toveruus muuntuu yhteisöllisyydeksi ja jopa verkon kautta voi tiettyjen yhteisten teemojen ympärille syntyä aitoja yhteisöjä. Nuorelle ei välttämättä ole helppoa olla esimerkiksi kulmakunnan aina cosplay-harrastaja, joten hänen tärkein yhteisönsä saattaa olla toisten harrastajien verkkoyhteisö. Epäilemättä yhteisöt voivat liittyä myös asuinpaikkaan, vaikkakaan se ei ehkä ole kovin yleistä. Jo pelkästään tieto siitä, että viime vuonna Suomessa tapahtui 267 000 kuntien välistä muuttoa ja 578 000 kuntien sisäistä muuttoa kertoo siitä, että lähiympäristössä väkeä tulee ja menee.

Useimmiten yhteisöllisyydestä puhutaan juuri ongelmalähiöiden yhteydessä. Sen sijaan en ole huomannut, että yhteisöllisyys tai sen puute olisi erityinen aihe Espoon Westendiin, Helsingin Eiraan tai Tampereen Palomäentiehen liittyen. Pitäisikö näissäkin paikoissa aktivoida kansalaisia yhteiseen tekemiseen tai ainakin selvittää yhteisöllisyyden tila, jotta mahdollisiin yhteisöllisyysongelmiin voitaisiin puuttua?

Se, mitä lähiöissä voidaan tehdä, on luoda edellytykset sujuvalle arjelle. Tämä tarkoittaa palveluiden läheisyyttä (koulut, päiväkodit, kaupat yms.), mitä taas tukee kasvava väestö. Monien palveluiden siirtyessä verkkoon fyysisiä lähipalveluita voidaan kehittää esimerkiksi julkisten ja yksityisten palvelujen tilojen yhteiskäytöllä. Kaikissa tapauksissa toimivan joukkoliikenteen kehittäminen on oleellisen tärkeää. Se mahdollistaa työn vastaanottamisen, tukee palveluiden saatavuutta ja laajentaa kaiken ikäisten elinpiiriä. Erityisesti ongelmalähiöiden tapauksessa on oleellista, että voi liikkua ja oleskella muuallakin. Nuorille tämä mahdollistaa osallistumisen sellaisiin harrastuksiin, joita kotinurkilta ei löydy, ja samalla uusien verkostojen rakentamisen.

[1] Paasivaara ja Nikkilä (2010): Yhteisöllisyydestä työhyvinvointia. Helsinki. Nord Print Oy.