Rakennuslehdessä (14.3.) käsitellään perusteellisesti matalaenergiarakentamista esimerkkikohteina Järvenpään Mestariasuntojen hankkeet. Nollaenergiatason saavuttaminen on vaikeaa ja haastateltujen asiantuntijoidenkin mukaan oikean tavoitetason määrittelyä on syytä harkita perusteellisesti. Vuonna 2021 kaikkien uudisrakennusten tulee olla lähes nollaenergiatasoa. Parhaillaan pohditaan mitä tuo ”lähes” tarkoittaa ja vuonna 2015 ympäristöministeriö kertoo määrittelyn.

Kiinnostavinta koko jutussa oli kuitenkin se, että toimiva malli esimerkkikohteissa vaati sitä, että ylijäämälämpö voitiin hyödyntää naapurikiinteistössä. Kiinteistötasolla tuotettavan lämmön tai sähkön ylijäämän käyttö on oleellinen kysymys, ja ainakaan tällä hetkellä meillä ei ole yleisesti hyväksyttyä tapaa ja korvausperustetta sen syöttämiseksi lämpö- tai sähköverkkoon. Eikä usein teknisiä edellytyksiäkään.

Vaikka energiatehokkuusdirektiivi käsittelee yksittäisiä kiinteistöjä – aivan kuten suomalainen keskustelukin – meidän olisi jo aika kääntää katseet alueellisen tason ratkaisuihin sekä älykkäisiin verkkoihin, jolloin tuotettua lämpöä ja/tai sähköä voidaan ohjata kulloinkin tarvittavaan paikkaan. Tämä ei välttämättä aina ole suurten tuottajien intresseissä, mutta ilmastonmuutoksen hidastamisessa on asioita tarkasteltava uusistakin näkökulmista.

Keskitettyjen ratkaisujen ohella on myös pohdittava hajautettuja ratkaisuja, varsinkin uusilla alueilla, joilla ei esimerkiksi kaukolämpöverkkoa ole. Sen sijaan että minimoitaisiin yhden kiinteistön energiatehokkuutta meidän pitäisi tarkastella alueellisen tason (kaupunginosa, kortteli tms.) energiatehokkuutta ja myös etsiä entistä kustannustehokkaampia vaihtoehtoja.

Kun tällaiseen tarkasteluun lisätään ihmisten arjen sujuvoittamiseen liittyvät asiat kuten joukkoliikenteen kehittäminen, yksityisten ja julkisten palveluiden sijoittuminen, erilaisten tilojen yhteiskäyttö (esimerkiksi kirjasto tai terveyskioski kauppakeskuksessa), uudenlaiset digitaaliset palvelut ja jakamistalouden sovellukset (esim. autojen yhteiskäyttö), ollaan huomattavasti pidemmällä vähähiilisen yhteiskunnan rakentamisessa.

Koska olemme insinöörikansaa, meille on luontaista pohdiskella teknisiä ratkaisuja, vaikka itse kunkin kulutuskäyttäytymiseen pitäisi myös kiinnittää huomioita. Poliitikoillekin on mukavampaa säätää uusia määräyksiä kuin kannustaa kansalaisia miettimään valintojaan ja ottamaan myös henkilökohtaista vastuuta. Sehän saattaisi tuntua ikävältä syyllistämiseltä. Viime kädessä me kansalaisina ja kuluttajina kuitenkin valitsemme hiilijalanjälkemme ja poliitikkomme, eikä sitä vastuuta voi oikein muualle siirtää.

Ehdotin kuusi vuotta sitten Rakennuslehdessä, että ryhtyisimme kehittämään henkilökohtaista hiilipassia, johon jokaisen kulutus kirjautuisi ja jossa jokaiselle olisi määritelty katto. Mikäli lentolippua ostaessa huomaisi piikkinsä olevan täynnä, huutokaupasta voisi ostaa pelivaraa vähemmän kuluttavalta.