Sitra järjesti keskiviikkona 8.5. Kestävän talouspolitiikan johtamiskoulutuksen avajaisseminaarin Finlandia-talossa. Puhujina olivat tasavallan presidentti Sauli Niinistö, entinen esimieheni, yliasiamies Mikko Kosonen sekä professori Jan Rotmans Hollanista. Erinomaisia puheenvuoroja kauttaaltaan. Presidentti liikkui omalla vahvuusalueellaan ilman papereita ja sopivasti huumoriakin väläyttäen. Minun korvaani särähti kuitenkin eräs yksityiskohta. Hän puhui viime vuosina syntyneistä uusista rahoitusinstrumenteista, jotka saavat asiat näyttämään siltä, että mitään velkaa ei syntynyt. Samaan kokonaisuuteen hän niputti myös elinkaarimallin.
Kriittisesti elinkaarimalliin on suhtautunut myös toinen talouspolitiikan raskassarjalainen, juuri komean virkauransa päättänyt Raimo Sailas. Valtakunnan johtava kuntatalouden asiantuntija, Tampereen kaupungin talous- ja strategiajohtaja Juha Yli-Rajala on niin ikään esittänyt kriittisiä huomioita aihepiiristä. Kun tällainen osaajajoukko suhtautuu elinkaarimalliin kriittisesti, on hyvä pysähtyä hieman pohtimaan mistä oikein on kysymys.
Elinkaarimalli(t) rantautui suomeen viitisentoista vuotta sitten Iso-Britanniasta, jossa niitä on käytetty pitkään infrastruktuurin ja julkisten kiinteistöjen, jopa vankiloiden rakentamiseen ja ylläpitoon. Yksinkertaistettuna elinkaarimallien idea on se, että rakentaja ja palvelutarjoaja rakentavat tien, koulun, sairalaan tms. ja ylläpitävät sitä sekä tarjoavat sovittuja palveluita. Esimerkiksi Kuninkaantien lukiossa Espoossa NCC:n, YIT:n ja Sodexhon muodostama projektiyhtiö on rakentanut koulun, rahoittanut investoinnin, ylläpitää kiinteistöä sekä tarjoaa ruokapalveluita. Espoon kaupunki on tehnyt projektiyhtiön kanssa 25 vuoden sopimuksen ja maksaa kiinteistön käytöstä sekä palveluista käyttömaksua. Kaupunki on siis ostanut itselleen sovitun olosuhteen tai palvelutason, jos sitä ei saavuteta, käyttömaksu alenee tai sitä ei makseta ollenkaan.
Osittain talousvaikuttajien huoli liittynee siihen, että elinkaarimalli saattaa houkutella poliittisia päätöksentekijöitä käynnistämään liikaa hankkeita kunnan tai valtion kantokykyyn nähden, koska alussa käyttömaksut eivät tunnu suurilta verrattuna vaikkapa yksittäiseen kouluinvestointiin. Lopulta julkinen tilaaja kuitenkin maksaa investoinnin ja palvelut. Huomiota on kiinnitetty myös siihen, julkinen hallinto saa investointiensa rahoitukseen lainaa edullisemmin kuin yritykset. Tämä on totta, ja esimerkiksi parhaillaan Jyväskylässä ja Kuopiossa käynnissä olevissa hankkeissa kunta vastaa rahoituksesta. Tämä on järkevää, eikä esimerkiksi rakennusliikkeellä ole intressiä rahoitusjärjestelyihin. Briteissä rahoituksellakin on ollut merkitystä, koska siellä kunnat eivät ole yhtä vahvoja taloudellisia toimijoita kuin meillä.
Valtion talouden tarkastusviraston pääjohtajan Tuomas Pöystin mukaan julkisen sektorin kiinteistöomaisuuden arvo on yli 80 miljardia euroa ja homeongelmista johtuva korjaustarve on noin puolitoista miljardia euroa. Homeongelmista syytetään helposti vain rakentajia, vaikka monesti kiinteistöjä ei ole käytetty tai ylläpidetty oikein. Julkinen korjausvelka kasvaakin jatkuvasti eli veronmaksajille on luvassa kasvavia kustannuksia.
Tästä päästään elinkaarimallin todelliseen ytimeen. Mallissa yksityinen toimija toteuttaa investoinnin, ylläpitää sitä sovitun ajan, tyypillisesti 20-30 vuotta, ja luovuttaa sen lopuksi sovitussa teknisessä kunnossa. Malli on omiaan johtamaan hyvään suunnitteluun, kestäviin ratkaisuihin ja tarkkaan huolenpitoon. Mainittuun Kuninkaantien lukioon kuului myös uimahalli, jonne toimittaja teki altaan ruostumattomasta teräksestä, vaikka se oli tavanomaista ratkaisua kalliimpi, mutta paljon kestävämpi. Normaalisti olisi tehty kaakelit ja viidentoista vuoden jälkeen kunta olisi laittanut hallin kiinni ja tehnyt peruskorjauksen. Kustannukset tähän olisivat tietysti menneet eri budjettimomentilta.
Julkisen hallinnon näkökulmasta elinkaarimalli on turvallinen: saadaan sovittua palvelutasoa etukäteen tunnetuilla kustannuksilla, eikä homekouluja tule yllättäen. Lisäksi malli kannustaa yksityistä sektoria innovaatioihin. Normaalisti julkisissa urakoissa kaikki on suunniteltu valmiiksi ja rakentajat vain toteuttavat suunnitelmat. Elinkaarimalleissa olosuhteet tai palvelutaso voidaan saavuttaa erilaisilla teknisillä ratkaisuilla, mikä auttaa yrityksiä kehittymään.
Oikein käytettynä elinkaarimalli on tehokas ja turvallinen tapa toteuttaa julkisia hankkeita, mutta päättäjien täytyy itse pystyä arvioimaan realistisesti tarpeensa ja resurssinsa. Epätarkoituksenmukaisilta hankkeilta tai vääriltä investointipäätöksiltä elinkaarimalli ei toki suojaa, tässä vastuu on –aivan oikein – edelleenkin hankkeista päättävillä poliitikoilla.