Toimittaja Niclas Storås (HS 5.10) pohdiskeli mielenkiintoisesti ja terävästi tekoälyn tuottamia haittoja kutsuen vaikutusta tekoälyliejuksi. Tekoälylieju täyttää kiihtyvällä vauhdilla Youtuben kaltaiset kanavat ja vaikeuttaa oikeiden sisällöntuottajien työtä. Storås luonnehti laajemminkin teknologia-alaa todeten, että sen historia tuntuu toistavan samaa kaavaa, jossa ensin luodaan hieno keksintö ratkaisemaan jotakin ongelmaa, mutta synnytetään samalla kasa uusia.

Erityisestä huolta hän kantoi – aivan oikein – yleisestä luottamuksen heikentymistä, kun juuri minkään sisällön aitoudesta ei voi olla varma. Luottamus on kuitenkin yhteiskuntia koossa pitävää liimaa, ainakin demokraattisia yhteiskuntia.

Kiihtyvät yhteiskunnat

Saksalainen sosiologi Hartmut Rosa on tutkinut pitkään moderneja yhteiskuntia ja nostanut esiin ilmiön nimeltä yhteiskunnallinen kiihtyminen. Hän jakaa yhteiskunnallisen kiihtymisen kolmeen osatekijään. Ensinnäkin teknologinen kehitys kiihtyy, josta juuri tekoäly on oivallinen esimerkki. Toiseksi sosiaaliset muutokset kiihtyvät. Uusia muoteja, käyttäytymismalleja, kommunikointitapoja ja myös osaamisvaatimuksia ilmaantuu yhä nopeammin. Kolmanneksi yksilöiden elämänrytmit kiintyvät. Me työskentelemme, treenaamme, matkustamme ja sisustamme enemmän samassa aikayksikössä ja nukumme vähemmän. Kuulostaako tutulta?

Luottamuksen heikentyminen ja yhteiskunnallinen kiihtyminen aiheuttaa paljon epävarmuutta ja huolta ihmiselle. Vanheneeko osaamiseni, säilyykö työpaikkani, haluanko hankkia lapsia, miten käy eläkkeiden tai kuka minusta huolehtii vanhana. Ei ehkä olekaan yllättävää, että yksityinen kulutus ei ole meillä kasvussa.

Mitä pitäisi tehdä? Vaihtoehtoisia vastauksia on tarjottu eri suunnista. Degrowthin kannattajat kehottavat hidastamaan vauhtia ja tavoittelemaan vähemmän vaurautta ja kasvua. Hyvinvointiyhteiskunnan rahoituspohjasta huolestuneet kehottavat työskentelemään enemmän ja kasvattamaan työllisyysastetta. Teknologiakilpailu jatkuu, erityisesti Kiinan ja USA:n vedolla ja välisenä, eikä Rosan kuvamaan kehitykseen näytä juuri nyt olevan vaihtoehtoja.

Voiko kaupunki maadoittaa ja rauhoittaa?

Kaupunkikehittäjänä ja -tutkijana kaikki edellä mainittu herättää kysymyksen, miten kaupungit urbaaneina ympäristöinä voisivat tarjota joitakin maadoituksen, rauhoittumisen ja luottamuksen kokemuksia. Konkreettiset kaupunkiympäristöt syntyvät monien toimijoiden ja tekijöiden vuorovaikutuksessa, joskin poliittisilla päätöksillä on usein huomattava merkitys.

Lähdetään liikkeelle liikkumisesta. Kävely on rauhoittavaa ja maadoittavaa sekä muutenkin terveellistä. Niinpä kiinnostaviin kävely-ympäristöihin kannattaa panostaa. Se tarkoittaa lyhyitä kortteleita, valaistusta, vaihtelevuutta katutason tilassa, yllätyksellisyyttä ja turvallisuutta. Lisäksi tietysti erilaisten tarpeellisten palveluiden läheisyyttä. Ja lopulta kaikki kävelevät, jos ei muuten niin kaupan, elokuvateatterin tai kahvilan ovesta sisään.

Toinen tärkeä kaupunkiympäristön laatua ja terveellisyyttä lisäävä tekijä ovat viheralueet. Helsingin keskuspuisto tai Tampereen Kauppi ovat hienoja ja laajoja viheralueita, mutta niiden lisäksi tarvitaan pienempiä viheralueita aivan lähelle asuinpaikkoja. Siis puita tarjoamaan varjostusta auringolta, penkkejä, joille istua hetkeksi. Pienistä aukioista voi puolestaan hakea mallia vaikkapa Italiasta. Eikä olisi haitaksi, vaikka toimistorottakin voisi tehdä pienen ruoansulatuskävelyn lounaan jälkeen toimiston viereisessä puistikossa.

Kiinnittymistä omaan asuinympäristöön lisäävät lähipalvelut kuten kahvilat, pubit ja korttelibistrot. Riittävää väestöpohjaa toki tarvitaan, samoin kulutuskykyä. Osaltaan tällaiset palvelut tuovat myös kaivattua elävyyttä katutilaan. Toimintaedellytyksiin voi vaikuttaa esimerkiksi arvonlisäverolla.

Pariisi näyttää esimerkkiä

Mielenkiintoisen esimerkin uudistamisesta tarjoaa Pariisi, jossa kaupunkia on kehitetty 15 minuutin kaupungin konseptin pohjalta. Esimerkiksi kävelyn ja pyöräilyn olosuhteita on parannettu ja kokonaisia katuja on suljettu autoliikenteeltä. Pariisissa on myös kiinnitetty huomiota kivijalkojen liiketiloihin. Kaupunki on esimerkiksi ottanut tiukan kannan käyttötarkoituksen muutokseen nimenomaan liiketilojen osalta. Lisäksi kaupunki on lunastanut merkittävän määrän liiketiloja ja tukenut tavoiteltuja vuokralaisia.

Kansalaisyhteiskunta tarvitsee myös muita kuin kaupallisia kohtaamispaikkoja, joista meillä esimerkiksi kirjastot ovat erinomainen esimerkki. Toivottavasti kuntien rahat riittävät tulevaisuudessa kirjastolaitoksen ylläpitoon. Kun kirjat eivät välttämättä ole jatkossa kirjastojen pääasia, uusia mahdollisuuksia ja käyttötapoja on hyvä pohtia. Läheskään kaikilla kunnilla ei ole varaa Oodiin, mutta toiminnallisesta konseptista kannattaa hakea innoitusta. Kansalaiset, yhdistykset ja monet mikroyritykset ovat ottaneet sen omakseen.