Helsingin Sanomat (8.9.) julkaisi mielenkiintoisen artikkelin savonlinnalaisesta lähiöstä. Tarina oli sinänsä tuttu eli väki vanhenee ja vähenee, palvelut häviävät, asuntoja on tyhjillään, vanha huono mainekin rasittaa, mutta ihmiset ovat kaikesta huolimatta hyvinkin juurtuneita naapurustoonsa. Sinänsä suomalainen lähiötutkimus kertookin, että yksi lähiöiden vahvuus on yhteisöllisyys.

Väki vähenee eniten 60-70-luvun naapurustoissa

Apulaisprofessori Sanna Ala-Mantila kollegoineen julkaisi vuosi sitten mielenkiintoisen tutkimuksen, jossa he paneutuivat 20 suurimman suomalaiskaupungin naapurustojen kehitykseen. Uutuusarvollista tutkimuksessa oli varsinkin se, että naapurustot tai asuinalueet oli tyypitelty seitsemään eri luokkaan – keskustat, erivuosikymmenten kerrostalovaltaiset alueet sekä ennen ja jälkeen vuotta 2000 rakennetut pientalovaltaiset alueet. Kunkin naapurustotyypin osalta tarkasteltiin vuoden 2000 ja 2018 väestömäärää, tiiviyttä, työttömyysastetta ja auton omistajuutta.

Kuten alla olevasta taulukosta voidaan havaita, Savonlinna ei tosiaankaan ole tilanteensa kanssa yksin. Asukasmäärä on laskenut 1950-luvun ja sitä vanhemmissa naapurustoissa, mutta erityisen voimakkaasti 1960- ja 1970-luvuilla rakennetuissa naapurustoissa, joissa pudotusta oli yli 50 000 asukasta. Uusilla kerrostaloalueilla taas väestön kasvu oli erityisen vahvaa. Sinänsä mielenkiintoinen yksityiskohta on, että vuonna 2018 pientalovaltaisilla alueilla asui lähes yhtä paljon asukkaita kuin muilla alueilla yhteensä.

Vanhojen kerrostalonaapurustojen hiipumiseen on monia syitä. Osin syynä on kaupungin yleinen asukasluvun väheneminen. Elinkeinorakenteen muutos on pakottanut varsinkin nuoremman väen muuttamaan työn perässä. Monet palvelut ja kaupat ovat muuttuneet verkossa toimiviksi ja tavanomainenkin päivittäistavarakaupan muutos on myös heikentänyt palveluita. Näistä syistä monessa vanhassa ostarissa ja liikekiinteistössä tyhjän tilan keskellä sitkistelee lähinnä pubeja, ja erikoiskaupan paluu on täysin epärealistinen haave.

Toisinaan ympäristöstä ei ole pidetty huolta ja kiinteistöihin on kertynyt liian raskas korjausvelka. Työttömyys vaivaa, joukkoliikenne voi olla heikonlaista ja nuori väki ei ole ihastunut usein väljään, metsäiseen ympäristöön. Joissakin suurten kaupunkien lähiöissä puolestaan suuret sosiaalisen asuntotuotannon keskittymät ovat yksipuolistaneet väestöpohjaa ja aiheuttaneet segregaatiota.

Asuntojen arvonlasku tekee korjaamisesta kannattamatonta

Savonlinna on joutunut lähtemään purkamisen tielle, kun vuokralaisia ei kerta kaikkiaan ole. Haasteita on omistusasumisen kanssakin. Putkiremontit, julkisivuremontit ja ennen pitkää uuden energistehokkuusdirektiivin myötä tulevat korjaukset käyvät raskaiksi eläköityvän väestön kukkarolle, varsinkin kun remontit eivät tahdo kapitalosoitua asunnon hintaan.

Eräät kaupungit ovat ryhtyneet kannustamaan täydennysrakentamiseen ja tarjonneet siihen taloudellisia kannustumia esimerkiksi alempien maankäyttökorvausten muodossa. Kovin merkittäviä onnistumia ei olla nähty ja omakin kokemukseni on, hankkeet ovat työläitä. Kaavoitettavan rakennusoikeuden hinnasta voi vallita melkoisen erilaiset näkemykset ja erityinen ongelma on pysäköinti. Lähiöiden parkkikentille olisi järkevää rakentaa ja laittaa autot pysäköintitaloon, mutta tästä asukkaat eivät tyypillisesti innostu, kun matka autolle kasvaa.

Yleisesti ottaen tarvittaisiin sekä julkisia että yksityisiä investointeja, mutta monet kunnatkin ovat taloudellisesti tiukoilla.

Erikoistalousalueita kannattaisi selvittää

Itä-Suomi erotuksena muusta Suomesta on kärsinyt poikkeuksellisen paljon Ukrainan sodan seurauksena loppuneesta venäläisestä turismista. Länsi-Suomi on hyötynyt uusista energiainvestoinneista, varsinkin tuulivoimasta, mutta idässä puolustuspoliittiset tekijät vaikeuttavat. Toki kasvavaa aurinkovoimaa siellä voisi hyvinkin edistää.

Viime viikkoina on julkisessa keskustelussa väläytelty erikoistalousalueen tai -alueiden perustamista Itä-Suomeen. Tämä on ehdottomasti selvittämisen arvoinen asia. Edelleen kysymykseksi jää, mikä olisi alueella olevaa luontaista osaamisperustaa, jonka varaan voisi jotakin teollisuuden rakentaa, koska pelkät veroedut eivät siihen riitä. Elinkeinopoliittinen kehittäminen onkin pitkäjänteistä työtä, jossa harvoin saadaan pikavoittoja: Tampereen yliopistoon tuli ensimmäinen tietotekniikan professori vuonna 1965 ja kun 30 vuotta oli tehty tarmokasta tutkimusta ja koulusta, ICT-klusteri lähes räjähti käsiin.

Mitä tulee Ala-Mantilan ja kumppaneiden silmiä avaavaan tutkimukseen, nostan esiin vielä yhden kiinnostavan seikan. Julkisesta keskustelusta voi saada helposti mielikuvan, että yhdyskuntarakenteita todella tiivistetään kovaa vauhtia ja kaikki perustuu kerrostalorakentamiseen. Kuten yllä olevasta taulukosta huomattiin, puolet 20 suurimman kaupungin asukkaista asuu edelleen pientaloissa.

Keskusta-alueiden asukastiheys on puolestaan kasvanut vuoden vuodesta 2000 vuoteen 2018 5664 asukkaasta neliökilometrillä 6749 asukkaaseen neliökilometrillä. Taso alkaa jo riittää säällisen joukkoliikenteen järjestämiseen. Tästä osoituksena on, että Helsingin keskustassa enää 33,9 prosentilla kotitalouksilla on auto.