Ranskalais-kolumbialainen Sorbonnen yliopiston professori Carlos Moreno julkaisi muutama viikko sitten The 15-Minute City -teoksen, jossa hän täsmentää ja taustoittaa konseptiaan sekä teoreettisesti että käytännön esimerkein.

Moreno aloittaa kirjansa laajalla katsauksella ilmastonmuutokseen ja esittää kritiikkiä funktionaalista ja autoiluun perustuvaa kaupunkisuunnittelua kohtaan. Osansa saavat Le Corbusier, New Yorkiin 50-luvulla moottoriteitä suunnitellut Robert Moses ja monien kaupunkien hankkeet kuten Pariisin Le Defence ja Lontoon Canary Wharf. Helsingin toteuttamatta jäänyt Smith-Polvinen olisi myös ansainnut huomioita, mutta Suomi tulee mainituksi Amsterdamin The Jokinen Planin yhteydessä, sillä tekijän sukujuuret olivat Suomessa.

15 minuutin kaupungin ajatuksena on, että kaikki ihmisten tarvitsemat oleelliset asiat olisivat saavutettavissa 15 minuutissa kävellen, pyöräillen tai julkisilla liikennevälineillä. Näin voidaan pienentää liikkumiseen käytettyä aikaa ja tuottaa vähemmän päästöjä. Morenon ajatus on kuitenkin laajempi ja hän ajattelee läheisyyttä sekä kohtaamisia myös elämisen laadun kannalta.

Hän intoutuu analysoimaan vanhoja kreikkalaisia aikakäsityksiä kronos (mitattava aika), kairos (luovuus) ja aios (yhteys pyhään). Olemme teollisen yhteiskunnan myötä päätyneet vain kronokseen. Rannekellokin keksittiin hänen mukaansa siksi, että juoksuhaudoissa oli hankalaa kaivaa esiin taskukelloa trenssin taskusta.

Ensimmäisiä merkkejä paremmasta kaupunkikehittämisestä tarjosi vähemmän yllättävästi Jane Jacobs, myöhemmin vaikkapa etelä-amerikkalainen Sumak Kawsay -ajattelu (hyvä elämä) ja japanilainen Sei-katsu-sha.

Pariisi näyttää tietä

Kirjan kiinnostavinta antia on kuvaus konseptin kehittymisestä ja jalkautuksesta, jossa keskeinen tekijä on ollut Pariisin pormestarin Anne Hidalgon sitoutuminen 15 minuutin kaupunkiin. Myös valtuusto hyväksyi sen virallisesti The Roadmap for the 15-minute city -suunnitelmassa vuonna 2021. Pohjia tähän luotiin jo vuonna 2017 käynnistyneessä Portes de Paris -hankkeessa, jossa ajatuksia sovellettiin yhdessä kaupunginosassa.

Oleellisia ovatkin monet käytännön toimet, joita Pariisissa on tehty. Esimerkkejä näistä ovat lasten turvallisten koulureittien kehittäminen, koulujen ympäristöjen viihtyvyyden parantaminen, tiettyjen katujen sulkeminen autoliikenteeltä sunnuntaisin ja lomapäivisin, paikallisten terveyspalveluiden kehittäminen, kivijalkatilojen saatavuuden turvaaminen käsityöläisille ja palveluyritykselle, konversioiden edistäminen, vanhojen teknisten rakennusten käyttöönotto kansalaistiloiksi ja niin edespäin.

Moreno esittelee laajan joukon case-kaupunkeja, joissa vastaavaa ajatusta on sovellettu. Caset ovat syvyydeltään vaihtelevia ja esimerkiksi Portland olisi ansainnut kunnollisen kuvauksen. Kiinnostava on puolestaan Melbourne, joka julkaisi oman 20-minuutin kaupungin suunnitelmassa jo vuonna 2017, ainakin osittain inspiroituneena professori Kim Doveyn vuonna 2016 julkaistusta Strategic Design Thinking -teoksesta.

15 minuutin kaupunki on ylätason konsepti

15 minuutin kaupunki ei ole yksityiskohtainen suunnitteluohje tai kaupunkisuunnittelun teoria, vaan pikemminkin ylätason konsepti, jossa yhdistyvät palvelut ja niiden saavutettavuus, mixed use, vähäpäästöisyys ja tekisi mieleni sanoa kyläyhteisömäisyys. Mitään muita mitattavia suosituksia kuten tiiviyden astetta Moreno ei anna. Konseptin yksi vahvuus on sen intuitiivinen ymmärrettävyys.

Konsepti on meilläkin herättänyt kiinnostusta, mutta Pariisin kaltaisia käytännön toimia meillä ei ole vastaavissa määrin nähty. Joukkoliikenteeseen ja pyöräilyn olosuhteisiin on ryhdytty panostamaan monissa kaupungeissa, mutta kävelyn kanssa on vielä tekemistä. Ja autoiluun liittyvä juupas-eipäs -keskustelu on arkipäivää kaikissa suurissa kaupungeissa. Kivijalkojen kanssa on haasteita epäilemättä johtuen kulttuurista, kulutuskyvystä ja verkkokaupasta.

Laajasti lähellä olevat palvelut, työpaikat ja asuminen edellyttävät kohtuullista tiiviyttä, mutta meillä tiiviitä urbaaneja alueita on melko vähän. Julkisten palveluiden osalta terveyspalveluita ei todellakaan ollaan viemässä kortteleihin, vaan pikemmin yksiköitä suljetaan ja keskitetään. Ammatinharjoittajapohjainen omalääkärijärjestelmä meiltä puuttuu. Koulujen ja päiväkotien osaltakin suunta on kohti kasvavaan yksikkökokoa.

Nyt kun vaikkapa Helsingissä, mutta muuallakin, keskustellaan keskustojen elävöittämisestä, on tärkeää huomata, että 15-minuutin kaupunki ei ole sinänsä keskustan kehittämisen malli, vaan malli, jolla ylipäätään urbaania ympäristöä kannattaa kehittää. Yksityiskohtaisempia suunnitteluideoita kaipaaville suosittelen David Simin Pehmeää kaupunkia.