Urbanisti ja visionäärinen kaupunkikehittäjä Raoul Grünstein esitteli ajatuksiaan Helsingin kehittämisestä mielenkiintoisessa Hesarin haastattelussa (HS 22.7.). Grünsteinin eräs tärkeä havainto oli, että ollakseen kiinnostava paikan, esimerkiksi kaupunginosan, täytyisi sisältää kymmenen vetovoimaista ominaisuutta. Kehitystyön työkaluksi hän esitti erityistä Power of Ten -menetelmää.

Lähiympäristön merkitys kasvaa

Haastattelu kuvasi hyvin ilmiötä, jota voisi luonnehtia yleisemmin kaupunkilaisten kasvavaksi mielenkiinnoksi lähiympäristöään kohtaan. Helsingin keskustaan liittyvä aktiivien keskustelu on yksi ilmentymä aiheesta. On useita syitä, miksi voidaan olettaa ilmiön vain vahvistuvan.

Koronapandemia oli tietyllä tavalla yksi suuri vedenjakaja; jouduttiin viettämään paljon aikaa kotona ja lähiympäristössä erilaisten sulkujen ja matkustusrajoitusten vuoksi. Viheralueet, puistot ja retkeilyalueet olivat useille ainoa henkireikä, toki kesämökkikauppakin hetkeksi virkistyi.

Matkailu on palannut kasvu-uralle, mistä todistaa Finnairinkin hyvä tuloskunto. Monelle perinteinen etelän lomailu alkaa tosin tuntua turhan lämpimältä. Ilmastonmuutoksen tultua iholle lentohäpeäkin nostaa päätään ja ennustan, että edullinen lentely ei palaa ainakaan pitkällä aikavälillä. Inflaatio ja kasvaneet korot osaltaan heikentävät taloudellisia mahdollisuuksia matkusteluun, vaikka intoa olisikin. Pieni eskapismi arjesta on kuitenkin inhimillisesti tärkeää, ja siksi läheltä kotia olisi hyvä löytyä kiinnostavaa tekemistä.

Yhdestä megatapahtumasta moneen pieneen

Kaupunkitutkija Doreen Jakob ennusti jo kymmenkunta vuotta sitten, että olemme siirtymässä tapahtumallisuuden (eventification) aikaan. Hän tarkoitti sitä, että erilaisten suurten massatapahtumien ja stadionkonserttien sijaan painopiste siirtyy kohti pienimuotoisempia ja osaksi ihmisten arkea tulevia tapahtumia. Yli 150 euron arvoisen maailmantähden näkemisen sijaan moni haluaakin panostaa viiteen pienen mittakaavan kulttuurielämykseen. Suuria tapahtumia järjestetään edelleen, mutta tärkeämpää voi olla järjestää usein pientä. Grünsteinkin nosti esiin Helsinkiä vaivaavan ongelman pienehköjen musiikkiklubien häviämisestä.

Kaupungistuminen näyttäisi jatkuvan, ja jatkossakin ihmiset joutuvat tekemään valintoja asuinpaikan ja asuinneliöiden suhteen. Kaupunkikeskustoissa ja urbaaneilla alueilla neliöhinnat ovat korkeita ja jos ja kun neliöistä joutuu tinkimään, ympäristön täytyy tarjota lisäarvoa kuten lähellä olevia kulttuuripalveluita, liikuntapalveluita, ravintoloita, kahviloita tai samanhenkisten harrasteporukoita eli kaikkea sitä, mitä verkosta ei saa. Ja kun Helsingissä autottomien kotitalouksien määrä on noussut jo 45 prosenttiin ja Tampereellakin 37 prosenttiin niin mielellään kaikki kevyellä ja joukkoliikenteellä saavutettavissa.

Mökkeilyn huippu meni ohi

Monipaikkaisuudesta on puhuttu paljon viime vuosina ja todellakin monia töitä voi tehdä paikkariippumattomasti. Taannoisessa perusteellisessa Valtioneuvoston kanslian selvityksessä todettiin, että merkittävin monipaikkaisuuden komponenteista on vapaa-ajan asuminen eli tutummin mökkeily. Hetkellisesti virinnyt mökkikauppa on palannut ”normaalitasolle”, eikä uudishankkeita kovinkaan paljon ole. Omalla mökkipaikkakunnallani Tammelassa havaintoni on, että väkeä on ollut vähemmän liikkeellä ja jonkin verran on siirrytty vuokraamaan omia mökkejä eteenpäin. Autottomuuden kasvu ei indikoi mökkeilyn lisääntymistä.

Entä mitä julkishallinto voi tehdä, jotta asuin- ja elinympäristöt olisivat kiinnostavia ja haluttuja? Helppo vastaus on tietysti osallistaa asukkaita ja luoda edellytyksiä. Osallistaminen on sinänsä lakiinkin kirjattu asia erityisesti kaupunkisuunnittelussa. Toinen helppo vastaus on huolehtia riittävästä tiiviydestä, toimintojen sekoittuneisuudesta ja saavutettavuudesta.

Neljänteen sektoriin kannattaa panostaa

Julkishallinto ei kuitenkaan ole pääsääntöinen toiminnan tai aktiviteettien järjestäjä. Niitä ovat yritykset, yhdistykset ja yhä useammin yksittäiset kansalaiset tai epäviralliset toimijat. Tutkijat Pasi Mäenpää ja Maija Faehnle puhuvat perusteellisessa tutkimuksessaan 4. sektori näistä toimijoista ja toiminnoista kaupunkiaktivismeina. Tällaisia kaupunkiaktivismeja ovat vaikkapa Siivouspäivä, Lisää Kaupunkia Helsinkiin -ryhmä (LKH), Urban Helsingin varjokaava, Myyrmäki-liike ja sen tapahtumat kuten Why so Myrtsi ja MUSH, Kallio-liike, REKO-ruokarenkaat, kaupunginosakirppikset, Konepaja-liike, ravintolapäivät tai Block Partyt.

Kaupunkiaktivismi eroaa perinteisestä ja vahvasta suomalaisesta järjestötoiminnasta monin tavoin. Muodollista organisaatiota ei välttämättä ole, kysymys ei ole edunvalvonnasta, pääsääntöisesti ollaan julkisten avustusten ulkopuolella, eikä välttämättä pyritä erityiseen pitkäjänteisyyteenkään. Vaikkapa taktisen urbanismin tapauksessa saatetaan järjestää vain yksi tapahtuma tai operaatio tietyn tavoitteen savuttamiseksi. Erotukseksi järjestöjen 3. sektorista, tutkijat nimeävätkin kaupunkiaktivismin 4. sektoriksi.

Kaupunkiaktivismi tarjoaa monille kaupunkilaisille mahdollisuuden toimia oman lähiympäristönsä puolesta ja tuntea myös yhteisöllisyyttä, jota on toisinaan väitetty kaupunkilaisilta puuttuvan. Iso kysymys on kaupunkiaktivismien ja julkishallinnon yhteistyön kehittäminen, mikä julkishallinnon näkökulmasta voi olla hankalaa, kun ei ole oikein muodollista organisaatiota, vastuutahoa tai neuvotteluosapuolta. Tähän kannattaa kuitenkin panostaa, sillä varsin monet kiinnostavat ja kaupunkilaisia innostavat tapahtumat versovat juuri näistä löyhistä yhteenliittymistä.