Suomen ympäristökeskus (Syke) on julkaissut vuoden 2022 alueidenkäytön vuosikatsauksensa. Katsaus sisältää monipuolisesti tietoa viime vuoden ja viime vuosien kehityksestä, erityisen kiitoksen ansaitsevat verkkoversion grafiikka ja hakutoiminnot. Yleisesti ottaen pitkän aikavälin kehityskulku eli kaupungistuminen on jatkunut tasaisesti kaupungistumisasteen ollessa 73,2 prosenttia. Ennen finanssikriisiä vuosina 2000-2007 kasvu oli voimakasta kehysalueilla painottuen pientalorakentamiseen, sen jälkeen kasvu on keskittynyt aiempaa voimakkaammin suurimmille kaupunkiseuduille. Tiivistymisen ohessa kasvua on riittänyt myös yhdyskuntarakenteen reunoille. Vaikka korona hetkellisesti vaikuttikin kehitykseen, se ei muuttanut isoa kuvaa.

Mutta otetaanpa esiin muutamia kiinnostavia nostoja katsauksesta. Teoria sanoo, että yhdyskuntarakenteen tiivistyminen mahdollistaa kestävän liikkumisen, mikä johtuu joukkoliikenteen edellytysten parantumisesta sekä palveluista kävely- ja pyöräilyetäisyydellä. Helsingin keskustaajamassa (1,3 miljoonaa asukasta) autottomien kotitalouksien osuus on noussut jo 45 prosenttiin, Tampereella 37,2 prosenttiin ja Oulussa 33,2 prosenttiin. Luvut ovat vuodelta 2020 eli Tampereella ratikan vaikutus ei vielä näy. Toisessa ääripäässä on Pietarsaari 19,3 prosentin määrällä ja siellä kehityssuunta näyttää siltä, että autottomien talouksien määrä vähenee edelleen.

Työmatkojen keskipituus on pysynyt pitkään samalla tasolla, se on 14 kilometrin luokkaa. Marchettin vakion mukaan ihmiset ovat valmiita käyttämään työmatkoihin tunnin päivässä, ja liikennevälineiden kehittyessä työmatkojen voisi olettaa kasvavan, mutta näin ei kuitenkaan näyttäisi käyvän. Voisi ajatella, että periaatteessa tiivistyvissä rakenteissa työmatkat lyhenevät, mutta lopputulos riippuu sitä ovatko toiminnot sekoittuneita. Syken mukaan syynä on se, että toiminnallinen eriytyminen on tiivistämisestä huolimatta jatkunut ja työpaikat ja asuinpaikat sijaitsevat yhä kauempana toisistaan. Monet kaavoittajat kuitenkin puhuvat edelleen mielellään työpaikka-alueista.

Työpaikkojen sijoittumisessa on tapahtumassa muutos sikäli, että keskustojen jalankulkuvyöhykkeiden asema kaupunkiseutujen suurimpana työpaikkasijaintina on menettämässä asemaansa. Vuonna 2020 keskustan reunavyöhyke nousi jo lähes sama samalle tasolle ja näyttääkin siltä, että työpaikkojen painopiste on siirtymässä hieman keskustojen ulkopuolelle.

Työpaikkojen saavutettavuus kestävillä kulkumuodoilla on heikentynyt suurilla kaupunkiseuduilla selvästi vuodesta 1990 lähtien, joskin huono kehitys on pysähtynyt. Nyt Helsingin seudulla saavutettavuus on 79 prosenttia ja muilla suurilla kaupunkiseuduilla 65 prosenttia. Erityisesti vuosien 2000 ja 2005 välillä tapahtunut yhdyskuntarakenteen hajautumiskehitys näkyy edellytysten jyrkkänä heikentymisenä. Näyttää siltä, että DMA-kokonaisuuden (density, mix, access) osalta meillä on edelleen tarvetta parantaa mixiä.

Viimeisenä nostona otan esiin aiheen, josta on viime kuukausina käyty paljonkin keskustelua esimerkiksi metsä- ja luontokadon näkökulmasta, joka on pinnoitetun maanpeitteen osuus. Pinnoitettuun maanpeitteeseen lasketaan kaikki vettä läpäisemätön pinta, mukaan lukien rakennukset ja päällystetyt tiet. Keskimäärin kaupunkialueilla pinnoitetun maanpeitteen osuus on 273 neliömetriä asukasta kohden. Vertailun vuoksi tenniskentän pinta-ala on 200 m². Vaikka voisi kuvitella, että Helsinki on joukon pahis, näin ei ole: Helsingissä osuus on 127,5 m²/as, kun taas vaikkapa Lahdessa se on 249 ja Oulunkin kaupunkialueella yli 200. Tampere ja Turku sijoittuvat Helsingin ja Lahden välimaastoon. Todellinen pahis on Hamina lukemalla 464,5 m²/as, missä laajat satama- ja teollisuusalueet vaikuttavat asiaan.

Paljonkin muutakin kiinnostavaa tietoa katsaus tarjoaa kuten, että vuonna 2021 uusista rakennuksista eniten koko maan tasolla, 31,8 prosenttia, sijoittui autovyöhykkeelle, toiseksi eniten keskustan reunavyöhykkeelle (18,9 prosenttia). Kaupungistuminen elää ja voi hyvin, mutta varsinkin sekoittuneen ympäristön tuotantoa pitää vahvistaa.