Toimittaja Jaana Savolainen kirjoitti viime torstain aviisissa (HS 28.1.) asumisesta otsikolla Harva haaveilee kalliista pikkuyksiöstä pilvenpiirtäjästä. Erityisesti hän otti tarkasteluun Pasilan kaavoituksessa olevan tornialueen. Teksti oli aivan oikein merkitty mielipiteeksi, sen verran paljon siinä esitettiin väitteitä ilman perusteluja. Sattuneesta syystä tunnen asiaa jonkin verran, joten kommentoin muutamia väitteitä.

Aivan ensimmäiseksi totean, että jotkut saattavat hyvinkin haaveilla yksiöstä pilvenpiirtäjässä, muuten niitä tuskin kenellekään myytäisiin. Sinänsä kaikkiin pilvenpiirtäjiin Helsingissä tulee paljon muitakin asuntoja kuin yksiöitä, mikä johtuu kaupunginvaltuuston linjauksesta, jonka mukaan vapaarahoitteisessa tuotannossa puolet pinta-alasta pitää olla vähintään kahden makuuhuoneen asuntoja. Jatkuvasti julkisuudessa olevat puheet yksiöbuumista kannattaa ainakin Helsingin osalta unohtaa.

Tilastojen valossa on totta, että pinta-ala asukasta kohden ei ole Helsingissä kasvanut viimeiseen 15 vuoteen ja se on nyt tasolla 35 m²/hlö. Kun lukee vaikkapa päivän Helsingin Sanomien (31.1.) loistavan artikkelin ilmastonmuutoksesta ja luonnon ylikulutuksesta, ymmärtää hyvin, miksi joidenkin professorien puheista huolimatta ei kasvattamiseen ole erityistä syytä. Omakohtainen kokemus Pasilan naapurista hienolta Konepajalta on se, että kolmelle hengelle riittää mainiosti reilut 90 neliötä. Ja täytyy muistaa, että elinkaaren aikana päästöt kertautuvat energian käytön muodossa.

Savolainen on oikeassa siinä, että tiiviyttä saadaan aikaan muullakin tavoin kuin korkealla rakentamisella. Mutta ei ole myöskään ole erityistä syytä miksi sitä ei juuri Pasilan kaltaisessa paikassa toteuttaisi valtuuston hyväksymällä tavalla. Pasila on Suomen vilkkain joukkoliikenteen solmukohta, ja sen olemassa oleva arkkitehtuuri on melko massiivista ja Triplakin istuu erinomaisesti ympäristöön. Juuri tuohon paikkaan kannattaa siis tehdä tiivistä, mutta tilan vähyyden vuoksi se on mahdollista nimenomaan korkealla rakentamisella. Trigonin muodot antavat paikalle myös uutta tunnistettavaa ilmettä ja ovat toivottavasti yksi uusi ja kiinnostava destinaatio turistien kannalta.

Melbournen yliopiston kaupunkisuunnittelun professori Kim Dovey oli muutama vuosi sitten kutsustani vieraanamme. Esittelimme hänelle myös Trigonin silloisia kuvia, mihin hän totesi, että hienoja, mutta kuitenkin ”vain” korkeita rakennuksia. Tällä kommentilla hän viittasi erityisesti tarpeeseen kehittää koko aluetta kiinnostavana ja miellyttävänä ympäristönä. Tästä syystä esimerkiksi kävely-ympäristön pohtimiseen käytettiin paljon aikaa jo kilpailuvaiheessa. Näin tiiviissä ympäristössä voidaan asukkaille tarjota monet palvelut sisäyhteyksien kautta, joita ainakin osa kuluttajista arvostaa.

Itselläni ei ole kokemusta asumisesta korkealla, mutta vierailin reilu vuosi sitten New Yorkissa yhdysvaltalaisystäväni luona Manhattanilla heidän 31. kerroksen kolmiossaan – ei siis kovin isossa asunnossa – East Riverin varrella. Kokemus oli hieno, ja joulukuisen illan pimetessä pilvenpiirtäjien valot näyttivät juuri niin upeilta kuin monissa TV-sarjoissa. Asioita hyvin tunteva kaupunkikehittäjä Mikko Särelä huomautti mainiosti Lisää kaupunkia Helsinkiin -ryhmässä, että kotoilijoille nousu ylös katutason hälinästä voi olla erinomainen tapa olla rauhassa.

Yksi oudoimmista Savolaisen heitoista oli, että rakentamisen määrää lisätään laadun kustannuksella. Väite on niin raju, että se olisi vaatinut jonkin perustelun. Oma käsitykseni on toinen. Meillä on Suomessa erittäin tiukat vaatimukset rakentamisen tekniselle laadulle, koskivatpa ne sitten energiatehokkuutta, äänieristyksiä tai rakenteita. Lainsäädännön ja asetusten ohella kaupungeilla on omat vaatimuksensa, Helsingillä niitä on huomattavan paljon ja ne osaltaan toimivat laatua parantavana tekijänä. Tuoreessa hallituksen asuntopoliittisessa ohjelmassa päädyttiin samaan todeten, että ”teknisesti Suomen asuntokanta on korkeatasoista ja Suomessa asuntojen sisäilman laatu on hyvä verrattuna muihin Euroopan maihin”.

Oikeassa Savolainen on siinä, että asunnot Helsingissä ovat kalliita. Tai jos oikein tarkkoja ollaan, ne kalliita tietyillä alueilla. Hinnat määräytyvät markkinoilla, joskin uudistuotannossa jo pelkkä maan hinta ja rakentamisen muuta maata korkeammat kustannukset pitävät kokonaiskustannukset korkealla, lisäksi pääomakin kaipaa tuottonsa. On vaikea kuvitella, että hintataso laskisi ilman merkittävää tonttitarjonnan lisäämistä. Kaavoitusta on viime vuosina vauhditettu, mutta ongelmaksi on muodostunut budjettirajoite tonttien luovutuskuntoon saattamisessa. Kaupunki joutuu tietysti aina tasapainoilemaan kasvun ja kasvun vaatimien investointien suhteen.

Yksi vakiovaatimus on kasvattaa sosiaalista asuntotuotantoa, mitä viimeksi vaati Vuokralaiset ry. Aalto yliopiston kaupunkitalouden professori Tuukka Saarimaa jaksaa ansiokkaasti aina muistuttaa, että hyvillä alueilla syntyy kaupungille tulojen menetyksiä eli julkiset menot kasvavat. Talouden näkökulmasta näin, poliittisesti voidaan sitten tehdä toisenlaisia ratkaisuja. Trigonin tapauksessa ei tarvitse murehtia julkista taloutta. Yksityinen toimija toteuttaa omalla riskillään merkittävän kaupunkikehityksellisen kokonaisuuden.

Tuotannon kasvattaminenkaan ei ole aivan yksinkertaista, vaan se vaatii pääomaa ja rahoittajia. Paljon on keskusteltu sijoittajavetoisuudesta ja yksi selitys sille on, että kuluttajille suunnatussa tuotannossa kaivattava RS-rahoituksen saanti ei ole itsestäänselvyys eivätkä kaikki toimijat sitä edes saa, ja osin siksi osa kohteista menee suoraan sijoittajille. Toki omaan taseeseen voi rakentaa, mutta siinä tapauksessa voi myydä asunnot vasta, kun ne ovat valmiita.