London University Collegen suunnittelun professori Michael Batty julkaisi jokin aika sitten monumentaalisen The Computable City –teoksen, joka käsittelee laajasti tietotekniikan ja kaupunkien kehittymisen suhdetta. Liikkeelle lähdetään Alan Turingista ja päädytään tekoälyyn ja sen erilaisiin käyttötarkoituksiin. Batty toistaa aikaisemman näkemyksensä, että kaupungit ovat luonteeltaan kompleksisia systeemeitä, joiden kehittymiseen vaikuttavat valtavat määrät erilaisten toimijoiden tekemiä päätöksiä ja juuri siksi niiden kehityksen ennakoiminen on vaikeaa. Älykkäitä ovatkin hänen mukaansa pikemminkin ihmiset kuin kaupungit.

Standardimalli ei päde enää

Eräs ja erityisen mielenkiintoinen väite Battyllä on, että digitalisaatio (tai ICT) haastavat ensimmäistä kertaa kaupunkien maankäyttöä ja kasvua kuvaavan niin sanotun standardimallin. Ensimmäisen teoreettisen kuvauksen toimintojen sijoittumisesta kaupungissa esitti saksalainen taloustieteilijä Johann Heinrich von Thünen vuonna 1826. Hänen mallissaan kaupunkien maankäyttö muodostuu keskustaa ympäröivistä samankeskisistä vyöhykkeistä. Erilaiset taloudelliset ja sosiaaliset toiminnot sijoittuvat keskustaa ympäröiville vyöhykkeille maanvuokran maksukyvyn mukaisesti pyrkien mahdollisimman lähelle keskustaa, jossa maanvuokra on korkein

Chicagon koulukunnan sosiologit loivat puolestaan 1920-luvulla hieman toisenlaisen keskustavetoisen ja kehämaisen mallin, joka perustui erilaisten sosiologisen ryhmien tunnistamiseen niiden etnisen ja taloudellisen statuksen perusteella. Niin sanotussa Burgesin mallissa keskustan ympärillä oli kehämäisesti ensin transitiokehä, jossa sijaitsi gettoja ja köyhien etnisten ryhmien asuntoja. Seuraavalla kehällä oli työläisten asuntoja, seuraavalla omistusasuntoja ja kaupungin reunalla omakotiasuntoja.

Askel eteenpäin oli argentiinalaisen matemaatikon ja sosiaalitieteilijän William Alonson kehittämä malli, joka edelleen oletti kaupungin yksinkertaistaen ympyrän muotoiseksi. Alonso perusti mallinsa yksittäisen asukkaan nettotuloihin ja kiinteistömarkkinoihin. Hänen vuonna 1964 julkaisemassaan mallissa kaikki taloudellinen arvo syntyi keskustassa (Central Business District), jossa maan vuokra oli kaikkein korkein, vastaavasti myös palkat. Kaupungin reunalla taas maanvuokra oli halpaa (maatalous) ja palkat vastaavasti alhaisia.

Taloustieteen nobelisti Paul Krugman toi malliin teolliset skaalaedut, mutta pohjimmiltaan standardimalli on eri muodoissaan ollut hallitseva. Tämä on nyt siis Battyn mukaan murenemassa samoin kuin kaupunkisuunnittelun perinteinen mantra ”form follows function” eli muoto seuraa toimintoa. Ja muutoksen saavat siis aikaan tietotekniikka ja digitaalisuus.

Pandemia toimi muutokset katalyyttina

Esimakua muutoksesta saatiin Covid-19 pandemian aikana, kun erilaiset asiantuntija- ja palvelutehtävät siirtyivät laajassa mitassa suoritettavaksi etätyönä. Ja vaikka toimistoille onkin palattu, etätyö on jäänyt pysyväksi ja vaikuttaa tällä hetkellä merkittävästi kiinteistömarkkinaan. Meillä on huolta kannettu myös kaupunkien keskustoista, erityisesti Helsingissä keskustelu on ollut aktiivista, vahvalla autoilupainotuksella.

Verkkokauppa on vaikuttanut merkittävästi fyysiseen kauppaan, ei vain vaikkapa tavarataloihin, vaan myös kivijalkaliikkeisiin. Yleisselityksenä kaupan muutoksille on käytetty kauppakeskuksia, mutta varsinkin vaatteet, elektroniikka, urheiluvälineet ja kosmetiikka ovat siirtyneet verkkoon kaikkialla.

Liikkumisen osalta suurissa kaupungeissa on kehitetty joukkoliikennettä, Tampere erinomaisena esimerkkinä, mutta myös pyöräilyn ja kävelyn olosuhteita on parannettu. Itseohjautuvat autot ovat olleet yksi lupaus uudenlaisesta liikenteestä, mutta vielä ollaan edelleen kokeilujen asteella ja voi olla, henkilöautotyyppinen ratkaisu ei ole ylipäätään voittava.

On sanottu ja olen itsekin sanonut, että kaupunkikeskustojen tulevaisuus on tapahtumissa, elämyksissä ja sosiaalisessa kanssa käymisessä. Väite on tietysti hieman väljä, koska jatkokysymys kuuluu minkälaisia tapahtumia ja elämyksiä. Sveitsiläistutkija Doreen Jakob ennusti jo yli kymmenkunta vuotta sitten, että megatapahtumien sijaan tulevaisuus on pienehköjen ja lähellä ihmisiä olevien tapahtumien. Siis esimerkiksi kulttuuri tulee lähelle jokapäiväistä elämää, siis fyysisesti. Tapahtumien ei tarvitse olla keskustoissa.

Ravintoloiden vaikeuksista on viime kuukausina kerrottuna mediassa ja epäilemättä yksi syy on yleinen heikohko taloustilanne. Toisaalta kotiinkuljetukset ja ”wolttaus” ovat arkipäivää ja vaikkapa lapsiperhearjessa säästetyllä ajalla on arvonsa. Toisella taas voi olla verkkopeli käynnissä, eikä kesken kaiken voi ryhtyä ruokaa laittamaan tai lähteä lähibistroon iltapalalle. Seuranhakumielessäkin Tinder korvaa ravitsemusliikkeitä ja sopii hyvin sekin tehokkuuskulttuuriin.

Turismin kasvava rooli

Kaupunkikeskustat ovat perinteisesti olleet tärkeitä matkailun ja turismin kannalta. Euroopasta on laajemminkin vitsailtu aasialaisten kannalta kiinnostavana ulkoilmamuseona, mutta turismi osaltaan pitää yllä vaikkapa ravintolatarjontaa ja tarjoaa muutenkin työtä sekä tuloja. Alustatalous toi tähänkin uuden ulottuvuuden, kun AirBnB:n myötä tarjoutui mahdollisuus vuokrata omaa asuntoaan. Barcelonassa kaupunkilaiset ovat jo kyllästyneet turisteihin ja Rovaniemelläkin käydään reipasta keskustelua aiheesta.

Selvää on, että turismin osuuden kasvulla keskusta-asioinnissa on vaikutusta sekä palveluiden rakenteeseen että keskustan luonteeseen. Turismille tyypillistä on esimerkiksi vahva sesonkivaihtelu. Huippusesonki voi tuoda paikallisia turhauttavat ja kiukuttavat ruuhkat, hiljaisempi aika harmittaa yrittäjiä, joiden palvelut toimivat vajaalla kapasiteetilla.   

Lääkäreiden digiklinikat, teamsin kautta ohjatut joogatunnit, musiikin, TV-sarjojen elokuvien striimaus, digikirjat ja monet muut sovellukset muuttavat toimintojen sijaintia tai tekevät jotkin sijainnit tarpeettomiksi. Monet asiat ovat siis helposti saavutettavissa lähes missä tahansa ja tämä kaikki asettaa uudenlaisia vaatimuksia kaupunkikehitykselle, ainakin vaatimuksen monenlaisesta joustavuudesta.

Oma kiinnostava kysymyksensä on kaupunkien koon ja muiden ominaisuuksien kehittyminen. Erilaisten ennusteiden mukaan vuonna 2100 kaikki maailman kansalaiset asuvat urbaaneilla alueilla, mutta eivät varmaankaan megakaupungeissa. Kuten Zipfin laki vuodelta 1948 sanoo, on paljon enemmän pieniä kaupunkeja kuin suuria.

Battyn huomio digitalisaation tuomasta paradigman muutoksesta joka tapauksessa hyvin kiinnostava. Millainen on post-digitalisaatioajan kaupunki: mitä siellä on tai ei ole? Tähän ei hänelläkään ole vastausta.