Helsingin Sanomat on viime kuukausina nostanut esiin useissa jutuissaan rakennusten purkamiseen liittyviä näkökohtia (esim. HS 28.12, 13.1, 16.1) ja lanseerannut tarmokkaasti termiä ”purkubuumi”. En tunne tilastoja siitä, miten nykyinen purkaminen vertautuu aikaisempiin vuosiin, mutta voisi olettaa noinkin reippaalle termille esitettävän tilastollista faktaa. No, toisaalta ollaan jo muutenkin ”tuhon tiellä”, kuten lehti otsikoi professori Matti Kuittisen sinänsä hyvän ja asiapitoisen haastattelun (HS 9.2).

Vaikka tuhon tiellä ollaankin, jotain kannattanee yrittää tehdä. Professori Kuittinen esitteli peruskeinot rakentamisen päästöjen vähentämiseksi. Siis korjaamisen, käyttötarkoituksen muutokset ja lopulta rakennusosien uudelleen käytön sekä kierrätysmateriaaleista valmistettujen rakennusosien hyödyntämisen.

Korjaaminen on selkeää ja ymmärrettävää, ja korjausrakentamisen osuus rakentamisen kokonaisuudesta on ollut vuosia kasvussa. Käyttötarkoituksen muutokset ovat hankalampia niin teknisesti, taloudellisesti kuin kaavoituksellisestikin. Kaavoituksellisella näkökulmalla viittaan siihen, että pitkäjänteisesti ajattelevat kaupungit pohtivat aina yhdyskuntarakenteen kehittymistä ja riittävää monipuolisuutta, eivätkä konversiot ole siksi läpihuutojuttuja. Ne kuitenkin jatkavat rakennuksen elinkaarta ja ovat yksi kiertotalouden ilmentymä, ja kohti kiertotaloutta on kiireesti edettävä. Taloudellisesti konversiot toimivat parhaiten suhteellisen arvokkailla alueilla.

Uusi laki edellyttää purkumateriaalien käyttöä ja kierrätystä

Rakennusosien uudelleen käyttö ja kierrätys liittyvät purkamiseen. Vuoden alussa 2025 voimaan tuleva uusi Rakentamislaki ottaa kantaa myös kantaa purkamisen edellytyksiin pykälässä 56. Purkamista helpotetaan alueella, jolla rakennukset ovat menettäneet suurimman osan arvostaan. Purkamisen edellytyksenä on tällöin, ”että purkaminen johtaa merkittävään purkumateriaalien uudelleenkäyttöön tai kierrätykseen.”

Nykyinen hallitus on tekemässä lakiin nopeita täsmennyksiä ja ehdottaa, että ko. olevasta kohdasta poistetaan sana ”merkittävään”. Helsingin kaupungin kaupunkiympäristölautakunnan käsittelyyn tuleva lausuntoluonnos toteaa, että muutos jättäisi epäselväksi, mikä määrä uudelleen käyttöä tarvitaan. Merkittäväkin on hieman löysä määrittely ja harkittavaksi voisi ottaa vaikka jonkin prosenttiosuuden. Toki senkin määrittely on vaikeaa, koska todennäköisesti purkumenetelmien kehittyminen, materiaalipassit ja kauppapaikkojen syntyminen tehostavat kiertotaloutta jatkossa.

Kaupungin lausuntoluonnos on ylipäätään perusteellinen. Nostan siitä esiin kaksi tärkeää kohtaa. Toinen liittyy rakennusten hiilijalanjäljen laskentaan. Uudessa laissa lähdetään siitä, että rakennusten hiilijalanjälkeen ei laskettaisi perustuksia tai kellaritiloja. Kaupunki toteaa, että ne pitäisi laskea, mikä on ehdottomasti oikein ja perusteltua.

Kaupunki myös korostaa, että rakennustyyppien hiilijalanjälkien raja-arvot pitäisi päättää nopeasti, koska ne tulevat voimaan ensi vuoden alussa ja monet hankkeet ovat jo suunnitteilla. Tämä on erittäin kannatettavaa. Erilaisiin lupakäsittelyjen määräaikoihin kaupunki suhtautuu kriittisesti.

Materiaalipassi vauhdittaa uudelleenkäyttöä

Sinänsä uusi laki ohjaa rakentamista vähäpäästöiseen suuntaan ja edellyttää rakennushankkeeseen ryhtyvältä monenlaisia selvityksiä ja laskelmia. Yksi tärkeimmistä vaatimuksista kiertotalouden näkökulmasta on materiaaliseloste (tai materiaalipassi), jonka auttaa mahdollisessa purkutilanteessa hahmottamaan uudelleen käytön mahdollisuuksia. Oleellista tietysti on, että kiinteistön elinkaaren aikana kaikki korjaukset ja muutokset on dokumentoitu huolellisesti.

Tuhon tien vältetään tuomalla kiertotalouden periaatteet talouden periaatteiksi. Professori Kuittinen totesi mainitussa haastattelussa, että purkupäätöksiä pitäisi arvioida kolmesta näkökulmasta: talouden, yhteiskunnan ja ympäristön. Ja jos puretaan, mahdollisimman paljon pitäisi hyödyntää olemassa olevaa.

Talouden näkökulma on omalla tavallaan selkeä, varsinkin jos kysymys on kotitalouksista ja muista kiinteistöjen omistajista kuten sijoittajista. On oltava näkymä, että sijoituksella on jokin tuotto. Ympäristönäkökulmasta päästölaskenta ja vaihtoehtojen biodiversiteettitarkastelu tarjoavat työkaluja. Yhteiskunnallinen näkökulma voi koskea vaikkapa kulttuurihistoriallisia arvoja, joita arvioivat asiantuntijat. Ja mitä tulee esteettisiin arvoihin, uusi laki toteaa selkeästi, rakennuksen täytyy olla kaunis. Nokkelakaupunki jääkin odottamaan korkeimman hallinto-oikeuden linjausta aiheesta, filosofithan eivät ole määritelmästä päässeet yhteisymmärrykseen.

Mutta yhtä kaikki, muutos vaatii jokaiselta arvoverkon toimijoilta ponnistelua ja yhteistyötä, suuren mittakaavan kokeiluja ja oppien hakemista maailmalta. Sinänsä purkamista ei tarvitse pelätä, kunhan kaikki keskeiset näkökulmat otetaan huomioon. Tyhjä, käyttökelvoton rakennus hyvällä sijainnilla ja uusi rakennus jonnekin toisaalle – yleisesti suosituin rakennuspaikka – on aina huono vaihtoehto.