Parin viime vuoden aikana taloudelliseen kehitykseen ja elinkeinopolitiikkaan liittyvä valtakunnan tason keskustelu on pyörinyt hieman epämääräisen vihreän siirtymän ympärillä, kun taas kaupungeissa – erityisesti Helsingissä – on mietitty keskustan elävyyttä ja vetovoimaa.

Vihreän siirtymän osalta on puhuttu satojen miljardien investoinneista, joiden keskeinen perustelu on ollut edullinen ja päästötön sähkö. Kaupunkikeskustoissa taas haasteita on aiheuttanut vähittäiskaupan muutos verkkokaupan ja ehkä kulutustottumusten muutoksenkin myötä. Vastauksena ovat olleet tapahtumat, elämykset ja palvelut.

Edullisten raaka-aineiden tarjoamisen ja elämysten rinnalle tarvitaan vientiin kelpaavaa korkean lisäarvon teollisuutta ja asiantuntijapalveluita. Jopa aikaisempaa enemmän, koska vientiin menevien korkean osaamisen lopputuotteiden sisällöstä kasvava osa on ollut ulkomailta tuotuja välituotteita. Tämä on johtanut valmistusmaan suhteellinen osuuden pienentymiseen.

Päätökset kasvattaa tutkimus- ja kehitystoiminnan julkisia investointeja, tunnistettu huoli koulutuksen laadusta ja rahoituksesta sekä pyrkimys huolehtia ulkomaisten osaajien lupaprosessien sujuvuudesta ovat merkkejä kansallisen tason havahtumisesta.

Entä kaupungit? Keskustelua ja tekemistä ovat hallinneet huomattavan paljon investoinnit urbaaniin rakenteeseen, joukkoliikenteeseen, kouluihin, päiväkoteihin ja elämyksiin. Tampereen hienon esimerkin innoittamana jokainen kynnelle kykenevä kaupunki havittelee omaa areenaa. Vähemmän kuulee keskustelua teollisuudesta ja innovaatioista.

Lokalisaatiohyödyt perustuvat erikoistumiseen ja urbanisaatiohyötyt monimuotoisuuteen

Innovaatioihin liittyen taloustieteessä puhutaan kasautumishyödyistä ja ulkoisvaikutuksista. Kaupungeissa niitä on kahdenlaisia: lokalisaatiohyötyjä, jotka perustuvat erikoistumiseen ja urbanisaatiohyötyjä, jotka perustuvat monimuotoisuuteen.

Ei ole ollut täysin selvää minkälaisilla maantieteellisillä vaikutusalueilla nämä toimivat. Viime vuosina on aiheesta julkaistu muutamia mielenkiintoisia tutkimuksia, jotka voivat auttaa kaupunkeja suuntaamaan taloudellisia kehittämistoimiaan. En puhu tässä yhteydessä elinvoimasta käsitteen epämääräisyydestä johtuen. Elinvoima-argumentti Mikkelin ja Savon sairaalapalveluiden kiistassa on kirjaimellisesti sinänsä osuva.

Yhtä kaikki, Lavoratori ja Castellani (2021) tutkivat kasautumishyötyjä laajalla, lähes 5000 englantilaisen valmistavan teollisuuden yrityksen aineistolla ja kahdeksan vuoden aikasarjalla. Johtopäätös oli, että urbanisaation ulkoisvaikutukset toimivat selkeästi kaupunkitasolla. Tällaiset ulkovaikutukset perustuvat toimialojen monipuolisuuteen, jonka myötä voi syntyä ideoiden ristiinpölytystä ja uusia prosesseja, tuotteita sekä palveluita perustuen erilaisiin tietämysperustoihin. Suuruus ja monipuolisuus ovat siis hyvä asia.

Sen sijaan lokalisaatiohyödyt toimivat pienemmällä alueella eli noin neliökilometrin sisällä. Ne perustuvat samalla alalla toimivien yritysten myötä syntyvään paikalliseen työvoimapooliin, läheisyyden synnyttämään luottamukseen, alhaisiin transaktiokustannuksiin ja kommunikaatioon. Kiinnostava havainto oli, että alhaisemman tuottavuuden ja vanhemmat yritykset hyötyivät enemmän lokalisaatioeduista, kun taas nuoret ja korkeamman tuottavuuden yritykset sekä suuret yritykset hyötyivät urbanisaatioeduista.

Klusterin koko kasvattaa myös tuottavuutta

Enrico Moretti (2021) tutki puolestaan yhdysvaltalaisella aineistoilla, miten yksittäisten kehittäjien (inventor) tuottavuus kytkeytyi patenttiaktiivisuudella mitattuna teknologiaklustereiden kokoon. Klusterin määritelmä oli yksinkertaisesti ko. klusterin työntekijämäärä kaupunkialueella.

Tutkittuja klustereita olivat esimerkiksi puolijohteet, bioteknologia ja tietotekniikka (computer science). Kaikki mainitut klusterit ovat Yhdysvalloissa hyvinkin keskittyneitä kymmenelle suurimmalle kaupunkialueelle. Yleisesti ottaen tulos oli hyvin selkeä. Mitä suurempi klusteri, sitä tuottavampia ovat kehittäjät. Vaihtelua on toki klustereiden välillä. Kehittäjän siirtyessä pienemmästä klusterista suurempaan, tuottavuuden kasvu on selkeää.

Moretin havainto oli myös, että jos kaikki klusterit olisivat tasaisesti jakautuneina kansallisesti, patentteja syntyisi 11 prosenttia vähemmän. Erillistapauksena hän tutki Rochesteria ja Kodakin vuonna 1996 alkanutta alamäkeä. Kodakin kehittäjien radikaalin määrän vähentymisen myötä kaikkien Kodakin ulkopuolisten klusterin kehittäjien tuottavuus aleni. Koolla on siis väliä.

Työpaikkatiheys lisäsi tuottavuutta

Moretti ei tutkinut työpaikkatiheyden merkitystä, mutta Carlino ja kumppanit tutkivat jo vuonna 2007 asiaa Yhdysvaltain aineistolla. Tulos oli hyvin selkeä; työpaikkatiheyden kaksinkertaistuessa jokaisen työntekijän tuottavuus kasvoi 20 prosenttia.

Mitä voisimme oppia mainituista tutkimuksista kaupunkien kehittämiseen ja elinkeinopolitiikkaan? Ensinnäkin suuruuden ekonomia toimii eli mitä suurempi klusteri, sitä tuottavampia ihmiset ovat. Klusterit näyttävät myös keskittyvän yli ajan yhä harvempiin paikkoihin. Yhdysvalloissa puolijohdetyöpaikoista 77 prosenttia on kymmenen suurimman kaupungin alueella. Jos klusterin yritykset ovat lähellä toisiaan, he pääsevät hyötymään lokalisaatioeduista. Ja jos työpaikkatiheys kasvaa, hyödyt kasvavat entisestään.

Kuten Rochesterin ja Kodakin esimerkki osoitti, ulkoinen sokki voi muuttaa tilannetta nopeasti. Meillä tästä on esimerkkejä vaikkapa paperiteollisuudesta ja pienistä paikkakunnista. Uuden syntymistä ja kehittymistä edistää talouden monimuotoisuus, ja todennäköisesti tässäkin kaupungin koosta on hyötyä. Erityisen hyvä tilanne on se, jos alueen osaamisperusta tukee useampi teknologialinjoja tai tuotannollisia muotoja. Kaupunkitaloudessa on aina vaihtoehtoja.