Suomessa itsenäistytään nuorena ja tarvitaan yhden hengen asuntoja Euroopan keskiarvoa pidempään

Kuluneella viikolla käytiin mielenkiinoista asuntopoliittista keskustelua, jonka aloitti Oulun kaupungin vuokrataloyhtiö Sivakan toimitusjohtaja Raimo Hätälä Kauppalehdessä (KL 2.8). Hätälän mukaan ”asuntoja rakennetaan tuotannon, urakoitsijan taloudellisen tuloksen, pääomamarkkinoiden ja asuntosijoittajien ehdoin” ja ostajan aseman on heikko. Hän ylistikin vanhoja ARA-asuntoja, jotka ovat osoittautuneet muuntautumiskelpoisiksi. Keskiviikon Hesarissa (HS 5.8) Suomen opiskelija-asuntojen aina analyyttinen toiminnanjohtaja Lauri Lehtoruusu toivoi yli vaalikausien yltävää pitkäjänteisyyttä asuntopolitiikkaan ja nosti esiin eri tukimuotojen – tuotantotuki, asumistuki – välisen vastakkainasettelun. Samana päivänä Hesari uutisoi eurooppalaisten nuorten muutosta pois lapsuudenkodista Eurostatin tuoreen tilaston pohjalta. Suomessa itsenäistytään 21,8 vuoden iässä, koko Euroopassa keskimäärin 26,2 vuoden iässä. Ero on varsin iso.

Viimeksi mainittu uutinen kytkeytyy hyvin meillä käytyyn ”yksiökeskusteluun”, jossa on päivitelty, miksi rakennuttajat haluavat rakentaa yksiöitä. Lisää kaupunkia Helsinkiin -ryhmän perustaja ja Helsingin vihreiden urbanistikärki Mikko Särelä totesi, että Helsingissä on yli 50 000 21-26 vuotiasta ja yksiöitä vain 70 000. Kun opiskelija-asuminenkin on siirtynyt soluista yksiöihin ja väkimäärä kasvaa, pieniä asuntoja tarvitaan hänen mukaansa kymmeniä tuhansia lisää.

Särelän huomio on erinomainen. Suomalainen opiskelija ja vastavalmistunut asuu pääsääntöisesti omillaan, joten pienien tulojen ja toisaalta myös yhden hengen asumisen vaatima tilantarve voi olla vuosikymmenen mittainen. Italiassa vastaavasti on normaalia, että jopa lähes 3-kymppinen Maurizio lähtee aamulla työpaikalleen investointipankkiin lapsuudenkodistaan – mamman vastasilitetty paita päällään. Kun omaan asuntoon siirrytään vasta 26-vuotiaana tai myöhemmin, voi jo olla edellytyksiä hankkia suoraan suurempi asunto.

Helsingissä on säännelty pari kymmentä vuotta vapaarahoitteisen tuotannon kokoa. Nykyinen linjaus sanoo, että puolet asuinrakennuksen pinta-alasta tulee olla kahden makuuhuoneen asuntoja. Tämä johtaa käytännössä noin 60 neliön keskipinta-alaan. Sääntelyä perustellaan asuntokannan monipuolisuudella. Kaupunkisuunnitteluun liittyvissä keskusteluissa kuulee usein sanottavan, että kaupunkia suunnitellaan sadan vuoden tähtäimellä. Harva meistä kuitenkaan osaa kertoa minkälaista kaupunkielämä on sadan vuoden päästä ja toisaalta Helsingin Kallio pienine asuntoineen on ollut hyvinkin vetovoimainen. Todellisuudessa ei ole olemassa mitään teoreettisesti oikeaa tapaa määritellä rakennettavan asuntokannan kokojakaumaa, mutta Helsingin linjaus onkin pohjimmiltaan poliittinen arvaus, hyvää on kuitenkin linjan selkeys ja ennustettavuus.

Yksi tapa hakea ratkaisua ovat markkinat, mitä ainakaan Raimo Hätilä ei pitänyt toimivana. Rakennuttajathan tuottavat sellaisia asuntoja, joille uskovat markkinoilla olevan kysyntään. Ja syntynyttä kauppaa voidaan markkinataloudessa pitää osoituksena kysynnän ja tarjonnan hetkellisestä kohtaamisesta. On selvää, että taloudellisilla tekijöillä on suuri merkitys niinkin pääomavaltaisessa kuin asuntotuotanto, mutta monia reunaehtoja tulee myös sääntelystä ja määräyksistä. Eikä kenenkään ole pakko ostaa, ellei tuote tyydytä.

Mielenkiintoinen esimerkki sääntelystä saatiin jokin aika sitten Tampereelta, kun ARA-toimijat eivät saanet talousyhtälöä toimimaan uudella, hienolla Ranta-Tampellan alueella. Ympäristölle on asetettu – aivan oikein – korkeat laatuvaatimukset, mutta se myös maksaa. Kuntatalouden näkökulmasta voi myös kysyä aiheellisesti, pitäisikö nimenomaan Ranta-Tampellassa toteuttaa vain vapaarahoitteista tuotantoa, jotta kaupunki saisi enemmän tontinmyynnin tuloja kattamaan vajaan 200 miljoonan tunnelin kustannukset. Asuntotuen kautta voidaan kuitenkin saada aikaan monimuotoista asukasrakennetta. Ja toisaalta oikeudenmukaisuuden näkökulmasta voi kysyä miksi joku pääsisi tuettuun asuntoon Ranta-Tampellaan ja toinen ”joutuu” vaikkapa Annalaan. Segregaation eston näkökulmasta asumistuki on toimivampi instrumentti.

Kevään ja kesän aikana on paljon keskusteltu siitä, että soveltuvatko nykyiset asunnot työntekoon? Varmaankin vaihtelevasti asunnon koosta, pohjaratkaisusta, mutta myös monesta arjen tilanteesta, onko vaikkapa lapset kotona, kun työskentelee, riippuen. Selvää kuitenkin on, että lukuun ottamatta asuntoja, joihin on erikseen suunniteltu yhdistetty työtila, niitä ei ole suunniteltu työskentelyyn. Ja jos siirryttäisiin laajasti malliin, jossa työnantaja edellyttäisi työntekijän työskentelevän kotona, keskustelu siirtyisi nopeasti siihen minkälaista korvausta tilasta maksetaan. Voi tietysti olla, siirrytään malliin, jossa työntekijät ovatkin enemmän itsenäisiä ammatinharjoittajia omine työkaluineen kuin kuten meillä sotien jälkeen timpurit ja asentajat.

Asumisen ja tarpeet toiveet ovat ihmisillä kovin erilaisia riippuen elämäntilanteesta ja arvostuksista. Varallisuus asettaa aina jotkin reunaehdot. Olemme YIT:llä tehneet muutaman kerran asumisen heimoja selvittävän tutkimuksen ja esimerkiksi Hätösen luonnehtima ”varikkoasuja” on tunnistettu. Toisaalta on myös tunnistettu ryhmä, joka asunnon arvostetulta alueelta tai ryhmä, joka pitää lähiyhteisöä tärkeänä. Epäilemättä moni hankkisi suuremman asunnon, jos talous antaisi myöden. Jos taas ei edellytä kaupungin keskustaa, nuoruuteni Peltolammilla (Tampere) on juuri nyt myynnissä 68 neliön remontoitu kolmio vieläpä maalämmöllä, hinta 112 000 e. Valinnan varaa on paljon olemassa oleva kanta mukaan lukien ja uudistuotannossa voi vaikuttaa moneen suunnitteluratkaisuun, kun on ajoissa liikkeellä. Ja aina voi esimerkiksi ryhmärakennuttaa,

Lauri Lehtoruusu toteaa kirjotuksessaan hienosti, että ”Suomi on ainoa Euroopan maa, jossa asunnottomuus vähenee. Kasvukeskusten segregaatiokehitystä on onnistuttu torjumaan hyvin suhteessa verrokkimaihin. Asunnonsaanti ei pääsääntöisesti ole este nuorten itsenäistymiselle. Suomalainen opiskelija-asuminen on kansainvälisessä vertailussa laadukasta.” Ehkä nyt jo aika ryhtyä luottamaan ihmisiin siinä, että kykenevät itsekin arvioimaan, mikä sopii juuri heille. Saammehan me tehdä ilman viranomaisohjausta niinkin merkittäviä elämäämme vaikuttavia päätöksiä kuin ammatin tai puolison valinta. Itse koen onnistuneeni molemmissa. Mitä tulee asumiseen, olen tyytyväinen myös näihin ratkaisuihin.

Yksi kommentti artikkeliin ”Suomessa itsenäistytään nuorena ja tarvitaan yhden hengen asuntoja Euroopan keskiarvoa pidempään

  1. Olen samoilla linjoilla kuin sinä. Yksi kommentti tuohon tulevaisuuteen näkemiseen: mieleen jäi kun Vapaavuori jossain puheenvuorossaan nosti erittäin suurten perheasuntojen tarpeen maahanmuuton kasvaessa. Ajatus oli sinänsä hyväätarkoittava, mutta kovin kaukaa ei tarvitse hakea esimerkkejä sen ohuudesta. Suuret perhekoot ovat toki yleisiä joistakin kulttuureista tulevilla ensimmäisen polven maahanmuuttajille, mutta jos vaikka vilkaisee naapurimaahan Ruotsiin, voi todeta, ettei sukupolviasuminen ole enää kovin yleistä seuraavissa sukupolvissa. Yleensäkin yhteiskunnissa, joissa naisilla on mahdollisuus kouluttautua ja elää itsenäistä elämää, elämäntapa muuttuu. SItten kokonaan toinen asia on kysynnän ja tarjonnan kohtaaminen – uudistuotannon omistusasunnot eivät ole ehkä se alue, jossa tämä hypoteettinen tulevaisuuden ”haaste” pitäisi ratkaista.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s